Vanha tuttu Aconcagua

 

Maipon topissa

Tämä vuoden työrupeama alkoi tutulla vuorella, kun olin Adventure Partnersin Maipo - Aconcagua expedition oppaana. Tämä oli minulle jo 6. reissu Aconcagualle, josta saalis minulla oli tähän mennessä ollut hyvä - 4 huiputusta. Kyseeessä oli siis normi-reissu? Mitä vielä, sillä opastaminen tällä 6960m korkealla vuorella on aina yhtä mielenkiintoista ja jännitys säilyi tällä kertaa aina kolmiviikkoisen rupeaman viimeisille päiville asti.

jonossa maipolle

Matkalla Maipoa kohti

Alkupalana kuvauksellinen tulivuori

Ensimmäisen viikon teemana meillä oli akklimatisoitumisvuoren, viisitonninen Maipon valloitus. Tämän jylhän tulivuoren huippu kohoaa vajaat 200km Aconcaguasta eteläään kirkasvetisen järven (Laguna del Diamante) taustalla.

Vuoristo toimintamme alkoi samaisen reilussa 3000 metrissä sijaitsevan järven rannalta johon pystyttelimme telttaleirimmme ensimmäisiksi öiksi. Mikäs siellä ”timanttilaguunin” rannalla onkaan ollessa. Hienoista maisemista saa nauttia yhdessä seudulla käyskentelevien guanacolaumojen kanssa.

Kahden päivän totuttelun jälkeen oli aika siirtyä eteenpäin.Seuraava leirimme oli noin 3700 metrin kohdilla ja ylin yöpaikka ennen huippua vielä 600m ylempänä. Ilma oli tietenkin jo näissä korkeuksissa ohutta, mutta muuten olosuhteet näyttivät hymyilevän. Harvoin olen kokenut näillä seuduilla yhtä tuuletonta ja lempeää säätä päivä toisensa jälkeen.

Huiputuspäivän koitokseen lähdimme myös samaisen unelmasään vallitessa. Neljän kiipeilijän porukasssamme oli lisäkseni kaksi huipulle lähtijää (Mikko ja Tobias), porukkamme nestorin Anteron jäädessä leiriin lepäilemään.

Maipon huiputuspäivä on aikalailla fyysinen haaste. Ensin noustaan jyrkkää laavavirtaa aina kraatterin reunalle, josta matka jatkuu pienen jäätikön ylittäen kohti huippuharjannetta. Viimeiset metrit punaisesta laavakivestä muodostuneelle huipputornille vaativat tälläkin kertaa kovan puristuksena, mutta sekä Mikko että Tobias jaksoivat molemmat hienosta aina loppuun asti.

Nyt olikin lämmitelty ja oli aika palata lepäilemään vähäksi aikaa alas ja sivistyksen pariin. Tässä vaiheessa Mikon oli aika jättää ryhmämme ja jatkoimme eteenpäin kolmistaan.

maipon yläleiri

Maipon yläleiri

kraatterilla mennään

Kraatterialueella

Leppoisaa maalaislomaa

Maipon tulivuorelta siirryimme Mendozan provinssin maaseudulle San Carlosin kaupungin lähettyville viettämään vapaapäivää. Las Gertrudis majatalon isännät pitivät meistä hyvää huolta, eli illan tullen syttyi argentiinalaisen perinteen mukaan grillituli ja häränkylki pantiin parilalle tirisemään.

Vaikka maaseudun rauhaa olisi voinut jäädä nauttimaan pidemmäksikin aikaan, jatkui meidän matkamme vapaapäivän jälkeen kohti pääkohdettamme – Aconcaguaa. San Carloksesta pääsee kätevästi lähestymään Aconcaguan puistoa palaamatta Mendozan suurkaupungin vilinään. Itse asiassa matka kulkee pikkuteitä näyttävien maisemien halki. Kyyditsijänämme tällä välillä oli Luky Gomez, yksi Mendozan opaskoulun kouluttajista ja seudun pioneerialpinisteista. Minun matkani kohti Horconesia, puiston sisäänkäyntiä, sujuikin oikein mukavasti tarinoiden Lukyn kanssa niitä näitä vuorikiipeilystä ja kaikesta siihen liittyvästä sekä elämästä yleensä.

 

Canadasta nidoon

Tobias Canada leirin yläpuolella

Amerikkojen katto

Päätavoitteeksemme oli asetettu Aconcaguan huiputus sen normaalireittiä pitkin. Nousureitti ei ole teknisesti vaativa, mutta huipun 6962 metriä asettavat mielenkiintoisen haasteen. On pelattava korttinsa oikein, jotta huiputuspäivän koittaessa omaa riittävät fyysiset kuin henkisetkin valmiudet, sekä on riittävän aklimatisoitunut suoruituakseen tehtävästä. Oman epävarmuutensa huiputukseen tuovat myös vuoren usein tuuliset ja hyytävän kylmät sääolot.

Vaikka kaikilla on jo huippu mielessä luonnonsuojelualueen portilla on esimmäinen osa suoritusta päästä mahdollisimman hyväkuntoisena perusleiriin. Lähestymismarssi jakautuu kahdelle päivällä, joista toinen on koko päivän mittaisen vaellus uuvuttavaa Horconsin laaksoa pitkin aina 4350 metrin korkeudella sijaitsevaan Plaza de Mulasin leiriin. Pitkältä se tuntui tälläkin kertaa, mutta tiedossa ollut lepopäivä auttaa asennoitumaan marssille.

Mulasin Peruleiri on telttakylä, joka kauden aikana sykkii elämää. Suuri osa Mendozan vuoristoväestä on siellä töissä ja näin minulle useana vuonna paikalla olleena aukeaa mahdollisuus tavata tuttuja, joita muuten niin harmittavan harvoin tulee tavattua.

Kohti Aconcaguan huippua

Perusleirilevon jälkeen jatkui vuorikiipeily aklimatisoitumiskierroksella ja nukuimme seuraavan yön Canadan leirissä viiden tuhannen metrin nurkilla. Kaikki sujui suunnitellusti paitsi aamulle Antero ilmoitti, että hänen on keskeytettävä vuorikiipeily terveydellisistä syistä. Se oli harmittava takaisku, sillä mielellämme olisimme tämän härmäläisen maratoonarin pitäneet riveissämme. Toisaalta tämä on normaalia näissä korkeuksissa. Kaiken täytyy mennä jotakuinkin putkeen, että huipulle on asiaa. Sairastumenen pudottaa pelistä pois!

Ja meidän strategiapelimme jatkui sitten Tobiaksen kanssa kahdestaan. Vielä yksi vapaapäivä perusleirissä ennen kuin lähdimme lopullisesti kohti lähes seitsemässä tuhannessa siintävää kohdetta.

Oli aistittavissa, että työstä ei tällä kertaa tulisi helppoa. Tahtimme ei ollut millään muotoa lupaava meidän vaihtaessa aina seuraavaan yläleiriin.

Lisäksi säätidotus ei näyttänyt pitävän paikkansa ollenkaan. Kun saavuimme Nido de Condoresin leiriin 5600 metriin alkoi sataa lunta säätidotuksen näyttäessä sinistä taivasta. Pyrytti kohtalaisella tuulella kaiken yötä ja aamulla parinkymmenen pakkasessa saimme tehdä ensin teltta-apsidissa lumityöt.

Tarvittiin kärsivällisyyttä. Vielä taival ylimpään leiriin Colera Campiin, josta seuraavana päivänä hyökkäykseen. Tobiaksen olo illalla 6000 metrissä leirissä ei hääppöinen ollut, mutta seuraavana päivänä lähdimme kuitenkin huiputusyritykseen – hitaasti mutta varmasti, metri toisensa jälkeen.

Sää oli loistava ja onnistuminen oli vain itsestä kiinni. Tobias tiesi tämän ja laittoi kaiken peliin. Kun saavuimme taukopaikalle 6600 metrin korkeudessa alkoi homma kirkastua. Vielä tarvittiin kaikki lisäenergiat ponnistaakseen huipulle, mutta oli selvää, että enää ei ollut syytä jättää leikkiä kesken.

Ja toppiin päästiin, hienolla tavalla! Jännitys säilyi loppuun asti ja menee Tobiakselle propsit sisukkaasta noususta. Voi sanoa, että miehen pää vei aina huipulle asti.

Ja alaskin päästiin kunnialla ilman sen kummenpia loukkaantumisia, joten vuoden työt alkoivat siis ihan mallikkaasti.

 

 

http://www.relaa.com/keskustelu/index.php?topic=39394.0

juusojänkä