Patagonia - sinne ja takaisin

Reilut neljä vuotta sitten majaillessani Chilessä asetin tavoitteekseni kansainvälisen vuoristo-oppaan tutkinnon. Kun lokakuun kymmenentenä nousin lentokoneeseen Frankfurtin kentällä, olin menossa päättämään tätä pitkää projektia. Edessäni oli matka Patagoniaan suorittamaan opaskurssin viimeistä osaa, loppukoetta.

 

Pitkä matka pelimestoille

Euroopasta katsoen Patagonia ei ole juuri sen ensimmäisen kulman takana, vaan matkaa näille suorituspaikoille kertyy. Lensin Euroopasta ensin Santiagoon, jossa täydensin matkatavroitani osalla vuorivarusteista. Chilen pääkaupungista matka jatkui maanteitse ensin yöbussilla etelään ja rajan yli Argentinan Barilocheen. Tälle ensietapille tuli mittaa noin 1200 km. Kohti patagonian eteläosia jatkettiin vuosimallin 81 Fordin pakulla, kahden kurssikaverini Quiquen ja Arielin kanssa. Reilu vuorokausi ja 1800 km myöhemmin saavuimme el Chaltenin kylään Fitz Royn ja Cerro Torren massiivien juurelle. Olimme saapuneet seuraavien parin viikon tapahtumien näyttämölle.

 

 

Tavallinen Patagonia-ohjelma

Viiden opaskokelaan joukkoamme motivoi ei paitsi pitkän opintien päättäminen, mutta myös juhlavat kulissit. Ainoa ongelma oli aika. Meillä oli vain kaksi viikkoa käytettävissä. Näet näiden leveyspiirien sää ei kovin usein suosi vuorikiipeilijää, ja alueen suuret kuuluisat reitit ovat vain mahdollisia, jos säät todella suosivat.

Tietenkään kurssin ainoana tavoitteena ei ollut nousta vain jotakin suurta ja haastavaa, vaan koetella meitä oppilaita vielä viimeisen kerran kurssin muodossa ennen kuin saisimme lopullisesti oppaan pinssin rintaamme.

Niinpä kahden viikon aikana vallinneet kohtalaiset sääolot tarkoittivat, että olimme liikkeellä ahkerasti ottaen maksimihyödyn irti maastosta sään sallimissa rajoissa. Alueen tunntuista graniittihuipuista nousimme vain Aguja Guillaumetin, joka varmaankin näillä säillä oli se suurin mahdollinen.

 

 

Vaikka kovemmille reiteille ei ollut asiaa, näimme paljon. Niin hiihtoreissut Fitz Royn massiivista pohjoiseen, kuin kierroksemme Cerro Torren laaksossa olivat kerrassaan mainioita.

Patagonian luonto on julma ja vuorikiipeily siellä on äärimmäinen haaste niin teknisesti kuin fyysisesti. Kun sääikkuna aukeaa, on mentävä tai jo oltava reitillä ja alas pitää päästä ennen seuraavaa myrskyä. On oltava fyysisesti huippukunnossa, varusteiden on toimittava optimaalisesti ja taktiikan täytyy olla aukoton, jotta voi maksimoida hyödyn hyvän sään tunneista.

Ehkä oppaana tällainen yhdistelmä on mahdoton löytää asiakkaille, mutta alpinistille yhtälö on kiehtova. Niin kiehtova, että se saa minut miettimään, koska aukeaisi seuraava rako lähteä uudestaan mukaan tähän hulluuteen, matkaamaan kolme putkikassia täynnä vuorivarusteita maan äärelle pakatakseen mahdollisimman kevyt kiipeilyreppu.

 

Tien päälle ja kohti uusia seikkailuja

Kaukaisesta Patagoniasta oli tietysti tultava takaisinkin. Paluumatka sujui perinteitä noudattaen. Kun olimme kurssin arvosanat kuulleet, oli vihdoin aika laittaa häränkylki tirisemään hiillokselle ja juhlistaa UIAGM-nappia argentiinalaisen grillijuhlan merkeissä.

Grillajaisten jälkeisenä aamuna kutsuikin meitä sitten maantie ja ”punainen paroni” surahti kohti pohjoista. Saavuimme nuutuneina seuraavana päivänä Barilocheen, jossa oli taas aika tankata energioita ja toistaa grillikekkerit.

Pari päivää siitä ja nyt olenkin Chilen puolella yli 4000 km Chaltenista pohjoiseen Atacaman autimaalla. Chirimoya-appelsiinituoremehua aamiaiseksi, ulkona pilvetön taivas ja paahtava helle. Tunnelma on erilainen.

 

PS. Relaassa julkaistiin uutinen loppukokeeni läpäisystä, se löytyy täältä.

 

http://www.relaa.com/keskustelu/index.php?topic=38168.0
Käyttäjän Relaa kuva

Relaa

Elämä ulkona - Relaa netissä