Paratiisia vai tuskien taivalta

 

 

Talvi ja kesäkauden välinen aika lapioi elämyksiä kourakaupalla päälleni. Ensin Norjan seikkailu ja sitten Chamonixin reissu, josta tuli aikalailla muuta kuin mitä siitä odotti. Luvassa piti olla toukokuun lopulla jyrkkää kalliota ja jäätä Mont Blancin villillä eteläpuolella. Sormia kutkutti päästä kiipeämään joku pitkistä klassikkoharjateista Alppien katolle. Köysikumppanini Haaran Jussi on varsin motivoitunut alpinisti ja vähintään yhtä innolla mukana kuin minä.

 

Huhtikuisen Lyngenhiihdon jälkeen olin jo aika kesäfiiliksissä enkä ollut juuri vilkaissut ylävuoriston säätietoja ennen kuin reissuunlähtöpäivä oli jo ovella. Meteosaittien selaaminen antoi nopeasti kuvaa vuorten olosuhteista ja tiedon saaminen lisäsi tällä kertaa tuskaa. Ennusteissa näkyi aivan liikaa sadetta ja kylmää. Täydennystä kokonaiskuvaan sai vielä latamaalla vyörypalvelun sivut ruudulle. Aika lumista vielä – oli ajatukseni. Sain varmistuksen tietoihin, kun Chamonixissa majaileva Pettersonin Niko luonnehti Mont Blancin massiivin toukokuunlopun olosuhteita sanalla – TALVI!

 

Otimme Jussin kanssa sukset matkaan mukaan.

 

Lauantai-iltana pääsimme sateen saattelemana Nixiin ja aloimme miettiä mitä voisimme tehdä.

 

Haave päästä kiipeämään Ecclesin biwakkimökiltä kohti Mont Blancin huippua ei ollut runsaan lumen vuoksi realistinen ja päätimmekin lähteä kaksipäiväiselle hiihtoreissulle, sillä maanantaille oli luvattu sääikkunaa. Ehdotin Mont Dolentia, kun sielläpäin massiivia en ikinä ollut käynyt. Idea tuntuikin hyvältä aina siihen asti kun sunnuntaiaamuna huomasimme Paludin kylässä, Blancin tunnelin Eteläpuolen, että Ferretin laaksoon, Dolentille vievä tie on suljettu maanvyörymävaaran takia.

 

Mitäs sitten tehdään? Tilanne oli turhauttava ja minun ja Jussin mukaan lähtenyt Niko heitti ilmoille, että “Mennään Gran Paradisolle – siellähän on se pohjosseinä, jota vois ehkä laskee...“

 

En ollut ikinä käynyt Paradisolla „talvella“ olin tuossa mukana. Jussikaan ei laittanut hanttiin ja jatkettiin matkaa Savarangen laaksoon jossa sää oli jo muuttunut hyväksi.  Noustessamme Chabodin majalle Paradison pohjoinen katseli meitä aurinkoinen hymy poskillaan. Hytten talvipuoli oli auki ja valmistauduimme siellä seuraavan päivän koitokseen. Yöuni ei tällä kertaa ollut parasta mahdollista miettiessä, että olosuhteet olivat jotenkin liiankin täydelliset...

 

Aamun sarastaessa viiden pintaan lähdimme liikkeelle. Skinnaus sujui reippaasti ja saavutimme seinämän hyvissä ajoin. Päätimme nousta seinän vähemmän käytyä Adami-reittiä pitkin. Tehdessäni askelmia erinomaisessa lumessa mietin, että toivottavasti seinän normaalireittiä meidän kanssa samaa aikaa nousevat hiihtäjät eivät tulisi korkkaamaan meidän linjaa. Eivät tulleet, sillä Adamin lähtö on huipulta käsin vähän piilossa ja niin saimme valmistautua laskuumme rauhassa. Ensin oli kuitenkin käytävä huipulla. Lumiset olosuhteet huipun länsiharjanteella tekivät, etenemisestä todella tuskallista ja viimeisiin reiluun sataan nousumetriin tuhraantui meiltä ikuisuudelta tuntuva tunti.

 

Uurastaminen palkittiin tällä kertaa avokätisesti. Jo harjanteella lumi tuntui hyvältä laskea ja kun liu'uimme varovasti ilmavan harjanteenpätkän Adamin kuruun oli edessämme unelmalinja. Nautimme joka käännösestä alas asti irtolumen valuessa samaan aikaan pitkin jyrkkää seinämää kohti jäätikköä. Todellakin paratiisinomaista menoa!

 

Tuskien taipaleen esimakua saimme sinäpäivänä vasta etsiessämme iltapäivällä auki olevaa pizzeriaa pitkin Aostan laaksoa. Sitä ikinä löytämättä palasimme nälkäisinä Mont Blancin tunnelin läpi Chamonixiin.

 

Seuraava päivä olikin sitten edellisen vastakohta, ja valopilkut olivat vähissä. Säätieto oli lupaillut loppuiltapäivälle huononevaa ilmaa ja niinpä lähdimme Jussin kansa aamutuimaan Taculin triangelille kiipeämään, jotta ehtisimme tehdä edes jotain ennen koiranilmaa. Midin hissi ei tietenkään auennut ennen puolta kymmentä ja jo ensimmäisellä köydenpituudella alkoi kaunailla lunta. Kiipeily triangelilla oli muutenkin vaivanloista, sillä irtolumi peitti kaiken ja lumitöiden tekeminen vei liidatessa suurimman osan aikaa. Toisella köydenpituudella päätimme jättää leikin sikseen ja laskeuduimme jäätikölle sakenevassa lumisateessa.

 

Meidän jo kävellessä kohti Midin hissiä näimme onnettomuuden, kun naapurireittiä kiivennyt köysikunta tippui kurusta jäätikölle. Molemmat uhrit olivat kuitenkin tajuissaan, kommunikoivat samaan ryhmään kuuluvan köysikunnan kanssa ja viitoivat meidät pois paikalta. Päästyämme laaksoon saimme kuitenkin kuulla, että ilmapelastus ei ollu päässyt tippuneiden kiipeilijöiden luo vaan he olivat harmittomalta näyttäneen onnettomuuden jäljiltä vieläkin pelastustiimin kanssa ylhäällä.

 

Pakkasin kamat ja lähdin ajamaan läpi rankkasaiteisen Sveitsin kohti kotia, sillä paratiisin aika oli ohi.


Jussi ja Niko Adamin rännin exitissä

The Line (kuva Niko Petterson)

Siitä se linja lähtee...

Niko Antaa palaa Adamin yläosassa

Niko puskee ylöspäin (kuva Jussi Haara)


Niko ja Jussi nousee

Italialainen köysikunta samaan aikaan seinällä (kuva Jussi Haara)

Pari metriä enää huipulle

Kohti Chabodin majaa

juusojänkä