Blogit: Chilen villi pohjola

Kun aloittelin vuoristo-oppaan hommia viitisen vuotta sitten Etelä-Amerikassa, oli työkenttänäni usein Pohjois-Chile. Tämä karu seutu oli siis aikoinaan tärkeä osa sitä prosessia, miksi ammattini löytyy edelleenkin vuorilta. Rutikuivalla Atacaman aavikkolla ja Andien vuoristoylängöllä kaikkine luonnonihmeineen ja yli kuuteen kilometriin kohoavine huipuineen, on minulle erityinen merkitys.

Oli kulunut jo vuosi siitä, kun olin viimeksi ollut paikanpäällä. Marraskuinen työrupeama vei minut uudelleen polttavan auringon alle Chilen villiin pohjolaan.

 

Vicuñoita laitumella vuoristoylängöllä

 

Atacaman sydän – San Pedro

Ensimmänen osa pohjoisen kierrosta alkoi autiomaan keskipisteestä – San Pedron kylästä. Reissuni alkoi siis leppoisasti, sillä minun on aina mukava palata tälle, Chilen suurimman suola-aavikon reunalla sijaitsevalle keitaalle, joka sijaitsee noin 1500km Chilen pääkaupungista pohjoiseen keskellä maailman kuivinta erämaata, Atacamaa.

Keidasalue on ihmisasutuksena ikiaikainen ja viimeisinä vuosina se on kehitynyt vilkkaaksi turismi-keskukseksi. Turistipalveluiden kehittymistä mielenkiintoisempana pidän kuitenkin San Pedron merkitystä eräänlaisena uuden aallon Andien kulttuurikeskuksena. Sopiva sekoitus puhuttelevan kaunista luontoa, Atacaman alkuasukkaiden kulttuuria, vaapaampaa elämänmuotoa etsiviä keitaalla asuvia Santiagon kiireistä elämää karanneita chileläisiä, sekä maan rajojen ulkopuolelta tulevia vivahteita muodostaa paikalla ainutlaatuisen ilmapiirin. Andien musiikki saa toisenlaisen sävyn, jos olet kylän juhlissa, jossa paikallinen Panhuilu-pumppu esiintyy ja monisatapäinen yleisö, tanssii villisti perinteisen rytmin tahdissa läpi yön.

Muutama päivä meni San Pedron leppoisaa elämänmenoa nauttien ja niinkuin jo monta kertaa aiemmin oli jatkettava matkaa päiväntasaajan suuntaan. Keskieurooapasta tulleen trekkiryhmän ohjelmassa oli reissata seurassani aina Chilen pohjoisrajalle asti. Ja maisemathan eivät onneksi siihen suuntaan huonone.

 

Trekkiryhmä taipaleella Atacaman autiomaan hiekassa

 

Pohjoisen inspiroivat vuoristoseudut

Mitä pohjoisemmaksi mennään käy Atacaman aavikko kapeammaksi ja syvien rotkolaaksojen halkomaksi. Lähestyttäessä Perun ja Chilen välistä rajaa on Andien vuoristoa seuraillen, tulee vastan yli 4500 metrin korkeudessa sijaitseva Chungara järvi. Se on minulle yksi mahtavimpia paikkoja koko Chilessä, sillä järven taustalla kohoaa kuusitonninen täydellinen tulivuori, Parinacota.

Asiakkaiden kanssa sen vuoren huipulla tuli käytyä vuonna 2008 ja vuotta myöhemmin kukkula inspiroi yritykseen laskea kraatterilta telluilla. Silloin vyöryvaara pelotti meidät vuorelta noin 150m huippua alempaa. Parinacota ei ole ainoa alueen mielenkiintoinen huippu sillä ryhmään kuuluu vielä viisi muuta kuustonnista mukaan lukien rajan takana siintävä Bolivian korkein vuori Sajama (6540m).

Työkeikkani ensimmäsen opastuksen päätin tällä kertaa Chilen pohjoisimpaan kaupunkiin, Aricaan. Sellainen 150 000 asukkaan satamakaupunki lähellä Perun rajaa, aavikon, vehreän laakson ja valtameren yhtymäkohdassa on kaikenkaikkiaan mukava paikka.

 

Auringonlaskutunnelmia Pohjois-Chilen vuoriseuduilla

 

Vastatuulessa kohti valkolakisen tulivuoren huippua

Rantaloma ei ehtinyt juuri edes alkaa, kun suutasin jo seuraavan ryhmän kanssa vuoristoon. Tällä kertaa olikin tosi kyseessä, sillä ryhmän tavoitteena oli nousta tuo mainitsemani 6300 ja risat metrinen Parinacota, joka on tietysti myös minulle kovin motivoiva kohde opastaa.

Toiminta oli kuitenkin aivan toista kuin kaikkien odotukset. Viikon kestänyttä reissua voisi hyvin kuvata yhdellä ainoalla sanalla – ongelma. Mikään ei tuntunut menevän putkeen. Ajoneuvojen koordinointi, leirivarustus, tottumaton ja vaikealuonteinen miehistö, kaikessa tuntui piilevän katastrofin siemen. Kolmen harmaan työpäivän jälkeen jätimme perusleirin taaksemme. Olin huojentunut sillä luulin ongelmien jäävän sinne. Näin ei kuitenkaan käynyt, vain paha uni jatkui vuorella. Yläleiriin eivät kaikki saapuneet ja jouduin lähettämään apuoppaani alas.

Ryhmän mukana kulkenut oma opas puolestaan ilmoitti huiputuspäivän aamuna, ettei hänestä ole vuorelle lähtijää. Näin olin yksin viiden asiakkaan kanssa yrittämässä huippua ja niinkuin osasi odottaa yksi heistä oli juuri ennen puolta väliä niin piipussa, että tarvitsi ohjausta alas. Muiden huippusaumat olivat samalla hapertuneet ja pettyneinä aloitimme laskeutumisen. Reissun saldo jäi hävettävän heikoksi ja oli karvasta palata häntä koipien välissä valtameren rannalle.

Heti reissun jälkeen ei mielällään Chungaran vuoria ajatellut. Paikka on silti niin kiehtova, että tästä totaalisesta pannusta huolimatta on vain näin, että ajatuskin näihin vuoriin päin johtaa helposti toiseen ajatukseen ja nopeasti huomaa olevansa suunnittelemassa jo reissua...

 

Toimintaa Parinacotan perusleirissä

 

 Parinacotan yläleirissä

http://www.relaa.com/keskustelu/index.php?topic=38628.0

juusojänkä