Maltalla 10 vuoden tauon jälkeen loppu osa

Iltaohjelmaa tai unirytmiä

Sukelluspäivien päätteeksi reittini kulki monesti Huggins-nimisen pubin ohi. Diwewisen asiakkaat saivat 25% alennuksen paikasta, joten söin pääsääntöisesti siellä. Robbie ja hänen työkaverinsa Garreth tekivät saman reissun matkalla omaan AirBnB majoitukseensa. Tuossa istuskellessa useampana iltana tuli tarinoitua enemmänkin ja ystävystyttyä heidän kanssaan. Robbie oli töissä luksusjahdilla ja siis töissä 12 päivää ja lomalla 12 päivää. Sinkkumies vieläpä, joten vitsailu merimiehistä, joilla on morsian joka satamassa, sai uutta taustaa Robbien ja Garethin juttusissa. Istuinpa eräänä iltana Hugginsissa yhden Diwewisen työntekijänkin kanssa kuuntelemassa millainen elämä hänellä on takanaan. Kuusikymppinen, eronnut, kahden lapsen isä, muuttanut pysyvästi Maltalle ja matkustamassa vain hetkeksi Brittein saarille lääkärin tarkastukseen, sillä sukeltaminen oli jäänyt häneltä noin 2 vuotta sitten kokonaan pois. Pieni kaipuu takaisin kuulsi läpi hänen tarinoissaan, sillä vähän väliä hän vaipui muistoihin ja totesi puoleksi vahingossa lauseiden väliin ”Back in Britain” -kuin, että kaipaa takaisin. Sukelluskeskuksessa työskentely on kuitenkin niin letkeää, että pois hän ei lähde enää millään. Oulussa keskuksella käynyt yrittäjä Eve ja hänen miehensä kutsuivat päivälliselle tarinoimaan yhtenä iltana. Vaimoni oli uinut nuorempana samaan aikaan Even kanssa joten puolituttuja siis oltiin. Eve ja Andrus tulivat Hugginssiin vastaan ja siitä sitten jatkoimme kohti ravintolaa. Illan aikana kuulin heidän tarinaansa ja Evelacen kasvusta sekä heidän rakkaasta purjehdusharrastuksestaan. Eve oli myös kiinnostunut sukeltamisesta ja suosittelinkin häntä olemaan yhteydessä Divewiseen. Maltan elämä aukesi myös ihan uudella tavalla, kun oli melkein paikallinen opastamassa ja kertomassa millaista siellä on asustella. Kuulin tarinan muun muassa hotellini takana olevasta baarikadusta, samasta mistä Michael varoitteli, sekä siitä, että jos Maltalla tapahtuu kummia, on se poikkeuksetta tämä pahamaineinen katu. Baarit kadun varrella tarjoavat shotteja 1€/kpl ja niitähän sitten menee, sen myötä tulee sitten överitoimet, jotka johtavat erinäisiin asioihin kuten mukilointi, huijaus ja rahojen menetys, ryöstö jne.  Olinkin ihmetellyt, mikä mökä kuuluu joka yö hotellini parvekkeelta klo 23-05. Yleensä nukahdin hyvissä ajoin ennen mökää, mutta heräsin heti kun mökä loppui. Seuraavan kerran heräsin, kun älämölö porukka lähti baarista ulos laulaen futiskannatuslauluja. Sen jälkeen autojen varashälyttimet herättivät ja lopulta kun pahimmat äänet loppu, ja juuri olin nukahtamassa uudestaan, olikin aika herätä ja lähteä sukelluskeskukselle ”No, halvalla huoneen sain” -ajattelin.

80 Metriä

Olin kohtuu vahvalla fiiliksellä, että suoriudun sukelluksesta hyvin. Uusia taitoja ei enää ole ja ongelmiakin oli harjoiteltu sen verran, että sellaista ongelmaa ei pitäisi tulla eteen, mitä en osaisi ratkaista veden alla. Seuraamme lähti Frits ja Robbie yhdessä Lee:n kanssa toimimaan tukisukeltajina. Suunnitelmamme oli mennä 80 metriin ja tavata tukisukeltajat 40 metrin syvyydessä. Ongelmien ilmestyessä saisimme lisää kaasua turvasukeltajilta ja vastaavasti käytetyt säiliöt voitaisiin luovuttaa tukisukeltajille etappien helpottamiseksi.

Suunnitelma oli selkeä, joten ei muuta kuin toteuttamaan. Tällä kertaa menimme Russel Hobsin poukamaan veneellä ja veneestä tiputettiin ankkuri 72 metrin syvyyteen, jota pitkin sitten laskeuduimme pohjaan ja lähdimme etsimään oikeaa syvyyttä. Jälkeenpäin kuulin, että oli saavutettava 80 metriä, jotta seuraava sukellus oli mahdollista tehdä 100 metrin syvyyteen. Syvyys saavutettiin, aikamme ihmeteltiin pohjalla olleita otuksia, jotka olivat violetin värisiä ja pujahtelivat nopeasti hiekkaan piiloon, kun lähestyimme Steven kanssa niitä. Syvyydessä riitti edelleenkin auringonvaloa ja omia lamppuja tarvitsi käyttää vain mallin vuoksi. Suunniteltu pohja-aika lähestyi, joten käännyimme kohti matalampaa ja valmistauduimme etappien suorittamiseen ja pysäkeissä odottaviin pullon- ja kaasunvaihto suorituksiin. Noin 45 metrin syvyydestä näimme jo tukisukeltajien valot ja valmistauduimme tilannekatsaukseen heidät kohdatessa. Teimme kaasunvaihdon ja luovutin oman matkakaasuni Lee:lle, sillä pukukaasusäilöni oli irronnut pidikkeestään, ja se piti saada paikalleen ennen kuin jatkettiin matkaa matalammalle. Nousu jatkui kohti pintaa ja nousun aikana saimme ihailla jälleen kerran Russel Hobsin keskisormen näköistä pinakkelia mantereen edessä. Pinakkelin kierrettyä odottikin 12 metrin pysäkki, missä viimeinen kaasun vaihto tehtäisiin ja alkaisi pidempi leijunta-aika -ehkä sen mustekalan seurassa taas.  Sukelluksen jälkeen varusteet veneeseen takaisin ja sitten kohti maata. Olo oli aika huikea, nyt olin oikeasti tehnyt jotain todella uutta. Olin varsin tyytyväinen sukellukseen ja sen tuomiin fiiliksiin, odotukset nousivat suuresti seuraavan päivän varsinaista luokitussukellusta 100 metrin syvyyteen.

Sukelluskeskukselle päästyä käytiin sukellus ja sen eri vaiheet vielä kertaalleen läpi ennen kuin katseet ja ajatukset kunnolla siirtyivät kohti seuraavaa päivää. Pienen ruokatauon jälkeen aloitimme sukellussuunnittelun yhdessä kouluttajan kanssa. Tavoitesyvyys oli tiedossa, sen jälkeen oli valittava hengityskaasut niin, että ne sopisivat minulle ja olisivat mahdollisimman lähellä standardikaasuja. Pohja-ajaksi lukittui 15 minuuttia. Pohjakaasun kaveriksi valittiin matkakaasu sekä dekompressiokaasut. Suunnittelun aikana tummia pilviä, kirjaimellisesti, alkoi nousta sukelluksen päälle. Sääennuste kertoi tuulen voimistuvan ja juuri väärästä suunnasta, jotta sukellus olisi turvallista Russel Hobsissa. Oli valittava varakohde, mikäli emme pääsisi Russel Hobsiin. Sen tietää, että loppuilta menikin sitten seuratessa sääennusteita Gozon merialueelle – vähän niin kuin katselisi ruohon kasvavan, eli ei muutoksia.  Illalla teimme kuitenkin vielä briiffin niin tukisukellustiimille ja heidän toiminnalleen. Mitä kaasuja kenellä, missä syvyydessä tapaamme, missä kohtaa, milloin he menevät veteen ja niin edespäin.

100 metriä

Koitti sunnuntai aamu ja päivä, johon olin siis valmistautunut ja harjoitellut päämäärätietoisesti noin kahden vuoden ajan. Jotenkin mieleen tuli urheilijoiden valmistautumiset arvokisoihin ja kuntohuipun ajoittamiseen. Reeniä reeniä, toistoja toistoja, jokainen mahdollinen hetki leijunta-asentoa ylläpitäen, virheiden korjauksia ja silti niitä virheitä välillä tulee. Nyt olin kuitenkin viikon ajan pelkästään harjoitellut ja tasaisesti edennyt kohti päätavoitetta askel kerrallaan välillä kouluttajan kanssa inttäen ja välillä omaa toimintaa arvioiden.  Olo oli jännittynyt ja vahva, pystyn toimimaan tilanteessa kuin tilanteessa. Saavuin keskukselle ja aloitin normaalit aamutoimet varusteita pakaten. Kaasujen analysointi: oma selkäkaasu, omat staget, yhteiset varakaasut, sukelluskaverin kaasut ja staget, kaikesta piti olla tietoinen. Sukellusvarusteet kuntoon ja auton lavalle pakettiin, vielä kertaalleen tiimin kanssa luokkahuoneeseen ja sukellussuunnitelmien kertaus. Syvyys, pohja-aika, pysähdykset, kaasun vaihdot, tukisukeltajien roolit ja tehtävät, kenellä mitä kaasua missä syvyydessä jne. Kaikki valmista, joten eikun matkaan kohti Gozolle vievää autolauttaa, sillä tänään sukelletaan maan kautta. Lautalla merta katsellessa tarkkailin jatkuvasti aaltoja, onko ne isot vai pienet, mistä päin tuulee, onko tilanne hallittavissa. Saavuimme Russel hobsin poukamaan ja näky oli masentava! Aallot löivät voimakkaasti vaahtopäinä rantaan ja se kohta missä meidän olisi pitänyt viettää pisin pysähdys, möyri noin 1,5 metrin aaltoina ja odotettavassa oli vielä voimistuvaa tuulta. Kouluttaja Steve ja tukihenkilö Mike päättivät, että tässä ei sukelleta nyt. Siirtyisimme varakohteeseen. ”Perhana soikoon” ajattelin ja koitin mielessä keksiä tapoja mennä veteen ja takaisin hallitusti, huomasin, että tämä oli vain pettymyksen tuomaa ajattelua eikä järki siinä toiminut kunnolla. Matkalla vara-kohteeseen pyrin keskittämään ajatukseni sukellussuunnitelmaan ja tulevaan, koitin siirtää pettymyksen tunteen ja turhautumisen sivuun. Tiimi tarinoi letkeästi taustalla ja vitsaili, sillä viiden hengen tiimi oli mukana kyydissä vain tätä yhtä sukellusta varten – vertaispaineen tuntu voimistui.

Pääsimme paikalle varakohteeseen, joka näytti huomattavasti lupaavammalta aaltojen ja tuulen suhteen. Vedessä näkyikin vapaasukeltajia ja ryhmä muita sukeltajia, jotka olivat juuri nousseet vedestä. Steve otti sukelluskohteen kartan esiin ja siirryimme lähemmäs rantaa tarkkailemaan tilannetta. Nähtyäni kohdekartan huomasin epäilyksen nousevan jälleen. Kartassa näkyi syvyysalueena vain 50 m+, luokitukseen oli saatava vähintään 70m, varmuutta ei siis olisi edes vähimmäissyvyyden löytymisestä. Sitten Steve kertoi kerran aiemmin käyneensä täällä ja muistaneensa, että 50 metriä löytyi noin 15 minuutin uinnin jälkeen. ”Mitä hemmettiä”, ajattelin. Oltiin siis varakohteessa, missä ei ollut takuuta riittävästä syvyydestä tai edes, kuinka kauan sinne menisi uida. Tuuli tulisi yltymään sukelluksemme aikana ja pahimmassa tapauksessa nousu olisi jälleen vaikea ja tukisukeltajien kanssa tapaaminenkin olisi epävarmaa mahdollisten virtauksien vuoksi. Päätös tehdä sukellus tai peruuttaa se olisi minun. ”Dodiin, sillä lailla. 5 henkilöä matkustaa noin 2 tunnin ajo- ja lauttamatkan kohteeseen, missä ei ole varmuutta saavutetaanko sukelluksen tavoite, ja minä teen päätöksen”. Vertaispaine nousee ja huomaan seuraavani muiden eleitä, kun vaivun omiin ajatuksiini, missä pyrin siirtämään tunteet sivuun ja keskittymään faktoihin – ei ole helppoa. Lopulta kuitenkin löydän järjen äänen ja pohdin pala kerrallaan. ”Tavoitetta ei saavuteta, minimitavoitteesta ei ole takuuta, olen jo nyt käynyt syvemmällä kuin tällä sukelluksella tulisin käymään, seoskaasukortituksen matalammalle saisin jo nyt, miksi siis riskeeraisin enää enempää.” ”We call it off for today and dive another day” totesin ja siltä istumalta oloni helpottui ja lähdimme takaisin kohti sukelluskeskusta. Hetken rantaa pitkin ajeltua aallot myös varakohteessa kasvoivat ja aallon korkeus näytti olevan jo yli 2 metriä. Kävimme matkalla kuitenkin vielä kurkkaamassa Russel Hobsia, mutta tilannehan oli vain pahentunut, aallot löivät isosti rantaan ja oloni helpottui entisestään. Vielä jos lentoja vaihtaisi, niin ehkä voisin sukeltaa seuraavana päivänä, mietin ja u nohdin koko asian jälkeenpäin. Tämän reissun sukellukset olivat tässä.

Dekobeer!

Frits kutsui Robbien ja minut vielä illalla yhteiselle ruokahetkelle ja olut tuopposille ja sehän vain passasi. Jälleen kerran huomasin, kuinka mahtavaa väkeä tämä sukellusporukka on. Olimme entuudestaan toisillemme täysin tuntemattomia ja nyt lähdemme yhteiseen illanviettoon kuin olisimme vuosikaudet tunteneet toisemme -Aiwan mahtavaa! Robbie oli menossa vielä seuraavana päivän sukeltamaan, testaamaan Sidemount sukeltamista, joten illanvietto jäi päivälliseen. Itselläni lähtisi seuraavana päivänä lento takaisin kohti Suomea, lievästi kiertäen Istanbulin lentokentän kautta. Millähän portilla sen yön viettäisin?

Aamulla herättyäni uutisissa oli ilmoitus, että Maltan lentokenttä on suljettu lentokoneen maahanputoamisen vuoksi. Viisi henkilöä menetti henkensä lentokoneen pudottua välittömästi ilmaan nousun jälkeen ja tilannetta arvioidaan. Päivä menikin sitten seuratessa uutisia ja vaikuttaako tämä omiin lentoihini. Istuin keskuksella odottelemassa kyytiäni kentälle ja juttelin paikan omistajien kanssa yhteistyöstä Oulun Sukelluskeskuksen kanssa. Kuulin samalla tarinaa, millaista on olla Maltalla sukelluskeskusyrittäjänä ja millaisia ongelmia voi kohdata sekä millaisia ovat menestysreseptit sukelluskeskuksen pitämiseen. Jotenkin tuo sukelluskeskuksen fiilis ja ilmapiiri vain koukuttaa ja koen viihtyväni siellä. Ihmiset ovat iloisia, ystävällisiä sekä huumorintajuisia kauttaaltaan. Neopreenin tuoksu tuo suoraan mieleen kaikki hyvät sukelluskokemukset ja hetket, milloin on upeaa olla sukeltaja. Haikein, mutta ei enää niin pettynein, mielin hyppäsin taksiin ja aloitin matkani kohti kotia. Matka meni Maltan lentokentän, Istanbulin lentokentän portti nro 215 penkin, Helsinki-Vantaan lentokentän ja VR:n junamatkan kautta Ouluun perheen luo. Junamatkan kohokohta oli istua lounaalla Boliviasta kotiin tulleen Pauli Hanhiniemen kanssa ja kuunnella hänen matkatarinaansa. 

Tähän loppuu Maltan reissun raportointi. Seuraavaan blogiin olisi tulollaan jälleen uusi tarina Egyptin ja Punaisenmeren syvyyksistä sekä hylyistä. 

Kiitos, että olet matkalla mukana :)

t.Tomi

www.oulunsukelluskeskus.fi

www.facebook.com/oulunsukelluskeskus

 

Käyttäjän tomppa kuva

tomppa