Hiihtoa hiihtoloman kunniaksi

Lapsuuden muistoista lämpimimmät eivät liity talvilajeihin, ja jos erityinen inhokki täytyy valita, niin murtomaahiihto voittaa sen tittelin kirkkaasti. Elävänä muistona on mieleen yhä palautettavissa lipsuvat sukset, takuuvarmat kaatumiset alamäissä sekä jostain mystisestä syystä monoista toistuvasti kesken hiihdon ulos muljahtelevat jalat.

Todennäköisesti edellä mainituista syistä johtuen murtomaasukset ovat eksyneet ala-asteiän jälkeen ummikon jalkaan ainoastaan yhden kerran. Siitäkin lienee aikaa jo kymmenisen vuotta ja kokemukset olivat melkolailla identtiset lapsuudenmuistojen kanssa. Hiihtotekniikan olemattomuudesta ja totaalisesta voiteluymmärtämättömyydestä johtuen sukset pyrkivät tuon yrityksen aikana väkisin taaksepäin, vaikka hiihtäjä yritti luotsata niitä eteenpäin. Olo suksien päällä oli muutenkin horjuva ja epämukava, ja koska ummikon kärsivällisyys on rajallista sorttia, jäi hiihtokokeilu todella lyhyeksi eikä hinkua murtomaasuksien päälle sen koommin esiintynyt lähes kymmeneen vuoteen.

Yli traumojen

Pari talvea taaksepäin alkoi ummikon pään sisällä kuitenkin tapahtua kummia, ja mieleen kirposi ajatus siitä, että hiihtäminen komeissa maisemissa voisi olla upeaa ajanvietettä. Lapsuuden hiihtotraumat olivat kuitenkin niin syvässä, että kesti useamman talven ennen kuin ajatuksesta päästiin tekoihin. Jonkinmoisen aiheeseen perehtymisen jälkeen urheiluliikkeestä kotiutettiin sopivan alennuksen turvin tunturihiihtosukset monoineen. Sikäli toki erikoinen hankita, että kumpikaan ummikoista ei vielä vuodenvaihteen aikaan ollut ikinä kuullutkaan sanaa tunturisuksi… Jos blogia lukee joku samanlainen ummikko kuin allekirjoittanut, mainittakoon, että tunturisuksi on selvästi murtomaasuksea leveämpi ja tukevampi kapine. Käsittääkseni tunturisukset ostetaan myös yleensä hiukan lyhyempinä suhteessa hiihtäjän pituuteen kuin murtsikkasukset.

Hiihdosta voi nauttia

Mutta miten onnistunut valinta tulikaan tuurilla ja pienellä asiaan paneutumisella tehtyä! Tunturisuksia on testailtu tähän mennessä ainoastaan Etelä-Suomessa, joten ihan omimmassaan ympäristössään sukset eivät ole päässeet liikkumaan. Mutta loistavasti ne ovat toimineet meidän käytössämme alavammilla mailla nollakeleissä. Toinen ummikko on teipannut suksiensa pohjaan myös nousukarvat, jotka antavat selkeästi lisää pitoa touhuun. Oletettavasti aika epätyypillinen ratkaisu näissä maastoissa, mutta tämä ummikko uhrasi mielellään osan suksien luistoa lisääntyneen pidon vuoksi. Ylämäet ovat menneet komeasti ilman lipsumisia eivätkä sukset ole tökkineet liiemmälti myöskään tasamaalla tai alanmäessä. Aloittelevalla hiihtäjälle uskaltaisin oman kokemukseni perusteella suositella nousukarvoja helpompaankin maastoon.

Näillä välineillä olemme siis päässeet nauttimaan hiihdosta. Miten upeaa onkaan ollut hiihtää täysin hiljaisessa metsässä lumisen maiseman ympäröimänä. Etenemisvauhti ei ehkä ole ollut häävi, mutta tasainen lykkiminen eteenpäin istuu ainakin meikäläiseen mielenmaisemaan. Hiihtoloman hengessä kannustaisikin kaikkia nousemaan suksille. Yhden naisen kokemuksella voin vakuuttaa, että lapsuuden hiihtotraumat ovat ylitettävissä.

Ummikko