Mitä jos kerta jää viimeiseksi?

Kesä kauneimmillaan (ja kylmimmillään) ja tää täti kelailee kuolemaa. Mutta se on just nyt päällimmäisenä mielessä, vaikka päivä on ollut kerrassaan kiva kera tuulen ja auringon. Mutta nyt mennään sillä, mitä mielessä. 

Törmäsin toissapäivänä hautajaiskulkueeseen. Lähes satapäinen saattojoukko lipui hiljalleen saattoauton perässä kirkolta kohti hautausmaata. Kävellen edennyt letka keräsi taakseen useita kymmeniä autoilijoita odottamaan lupaa jatkaa kukin elämää normaalissa tahdissa. 

Olin itse liikkeellä fillarilla. Ohitettuani saattueen, jatkoin hetken matkaani kunnes romahdin. Mieleni alkoi käsittelemään pari viikkoa sitten leijasurffausonnettomuudessa Helsingissä kuollutta suomalaista harrastajaa.

Leijalautailijan onnettomuus Lauttasaaressa oli ikävä tapaus. Lämmin osanottoni läheisille. 

Monelle meistä tulee mieleen oman harrastuksen tiimoilta jokin onnettomuus, mikä on johtanut pahimmillaan menehtymiseen. Tanskan yhdessä suosituimmassa surffilomakohteessa Hvide Sandessa on menehtynyt kahden edellisen kesän aikana peräti kolme ihmistä vesiaktiviteettien parissa. Yksi kesken leijasurffin Pohjanmeressä, kaksi wakekaapeliparkissa. En tuntenut ketään heistä, mutta uutinen pisti mietteliääksi ja kuolinsyy kiinnosti. Kaikkien kolmen kuolinsyy oli sairaskohtaus. Surffareiden lisäksi meren virtaukset veivät mennessään useita uimareita. Mutta voisiko näiltä onnettomuuksilta välttyä 15 miljoonan vuosittaisilla matkailijamäärillä?

Timolla hätälaukesi sattumalta leija viime viikolla meriseteillä. Keli oli napakka, aallot isoja ja siinä kelissä harrastajana et halua leijan tippuvan aaltojen syötäväksi. Niin kuitenkin kävi ja näin rannalta, että Timo valui hiljalleen leijan perässä rantaa kohden. En tiennyt, mitä oli tapahtunut enkä nähnyt, oliko Timo kunnossa.  Kaikki meni hyvin eikä Timolla ollut ollut minkäänlaista hätää vesillä, mutta rannalta käsin tilannetta seuranneena mielessäni piipahti pahin mahdollisuus: hukkumisvaara.

Elämä on yllätyksellistä hyvässä ja pahassa. Sydärin voi saada meistä kuka vain, milloin vain ja missä vain. Kaapeliparkissa, lenkillä, nukkuessa. Siitä voi myös selvitä tai sitten ei.

No eikö sitten olisi fiksumpaa harrastaa jotain lajia, missä ei voi sattua mitään? Eikö kantsisi vain elää elämää, missä ei voi sattua mitään? Silloin välttäisi elämästä.

En ole aiemmin nähnyt liikenteen pysäyttänyttä hautajaiskulkuetta.  Kävellen liikkunut ja liikenteen tietoisesti pysäyttänyt saattue viesti tietoisesti tai tiedostamattaan teollaan jotakin. Itse tulkitsin viestin sisältävän kiireettömyyttä, rauhaa ja ajan antamista läheiselle.  

Elämän pituutta ei kukaan tiedä. Se päättyy kun päättyy, tapoja on monia. Mutta meillä on onneksi mahdollisuus vaikuttaa siihen, miten paljon aikaa annamme elämämme aikana itsellemme tärkeille asioille, harrastuksille, läheisille ihmisille ja ystäville. Ainakin osittain.

Hautajaissaattue muistutti minua nauttimaan hetkistä ystävien ja läheisten kanssa ja antamaan aikaa itselle oman rakkaan harrastuksen parissa. Kun koskaan ei tiedä, milloin kerta jää viimeiseksi.


Enjoy the moment and your loved ones! Kiitos kuvasta Minna Virtavuolle. 

Käyttäjän MarttaK kuva

MarttaK