Mitä ajattelin seksiturismista - neljännen pyöräilypäivän kiteytykset

Starttaan kahdeksan jälkeen. Bang Saphanin sairaala ei ole ihan suunnittelemani reitin varrella, mutta siellä vierailu ei kuitenkaan vaadi suurta koukkausta. Minua harmittaa, etten voi viipyä Ban Krutissa pidempään. Pikkukaupunki vaikuttaa todella viehättävältä. Vaikka turisteja on paljon, tämä on silti aivan toista verrattuna Prachuap Khiri Khanin saati Hua Hinin rysämeininkiin. 

Vähän matkaa ajettuani pysähdyn risteykseen tarkistaakseni, että olen kääntymässä oikeaan suuntaan. Rinnalleni pysähtyy pyöränsä kanssa päälle viisikymppinen mies. Hän kysyy, mihin olen menossa. Kerron matkaavan sairaalaan astmalääkereseptin toivossa. Hän sanoo olevansa menossa samaan suuntaan, ja ehdottaa, että pyöräilemme samaa matkaa. Hän on matkalla noin viidentoista kilometrin päässä sijaitsevalle suojaiselle rannalle, josta kuulemma vain harvat länsimaiset turistit tietävät.

Ajamme yhdessä eteenpäin ja rupattelemme niitä näitä. Miehen nimi on Michael ja hän on kotoisin Saksasta. Hän on tullut Thaimaahan joka vuosi jo seitsemän vuoden ajan, useimmiten kaksi kertaa vuodessa. Hän viipyy kerrallaan usean viikon ajan. Hänen englantinsa on välillä paksun aksentin vuoksi käsittämätöntä, mutta koska ymmärrän noin joka toisen sanan, pystyn useimmiten arvaamaan loput. Täydentämään aukot niin sanotusti.

Käy ilmi, että kuten niin monilla muillakin Thaimaassa säännöllisesti vierailevilla miehillä, Michaelillakin on täällä thailadyn, jonka kanssa hän viettää lomansa. Nuorehkon thainaisen kanssa käsikynkkää kulkevia vanhempia länsimaisia miehiä tulee vastaan jatkuvasti. Haluaisin kysyä häneltä suoraan, mistä tässä jutussa oikein on kyse: seksistä, läheisyydestä, jostain muusta, mistä? Maksavatko he seuralaiselleen suoraan vai tuleeko korvaus ruuan ja muiden elinkustannusten kattamisen myötä? Vai olinko sittenkin auttamattomasti väärässä epäillessäni että thailady oli tässä tapauksessa jotain vuokravaimon suuntaista?

Näitä pariskuntia nähdessäni päässäni lähtee liikkeelle sisäinen ajatusryöppy, jossa vuoroin epäilen kaiken näkemäni olevan silkkaa prostituutiota, vuoroin soimaan itseäni yksisilmäisestä ja ennakkoluuloisesta suhtautumisesta. Mistä minä oikeasti mitään tiedän? Entä jos nämä thainaiset ovatkin tasa-arvoisessa ja rakastavassa suhteessa vahemman länsimaisen miehen kanssa?

Sitten kaadan jälleen kylmää vettä idealistisen sinisilmän niskaan. Seksiturismi on Thaimaassa iso bisnes.

Chulalongkorn Yliopiston Professorin, Nitet Tinnakulin - See more at: http://www.minnethaimaassa.com/hyva-tietaa/seksiturismi/#sthash.wPxQ67ES...
Chulalongkorn Yliopiston Professorin, Nitet Tinnakulin - See more at: http://www.minnethaimaassa.com/hyva-tietaa/seksiturismi/#sthash.wPxQ67ES...
Chulalongkorn Yliopiston Professorin, Nitet Tinnakulin - See more at: http://www.minnethaimaassa.com/hyva-tietaa/seksiturismi/#sthash.wPxQ67ES...

Vuonna 2004 tehdyn tutkimuksen mukaan (tri Nitet Tinnakul, Clulalongkornin yliopisto) 2,8 miljoonaa naista ansaitsee prostituutiolla. Kaikki prostituutio ei ole välttämättä yhtä näkyvää ja suoraviivaista kuin Pattayalla tai Phuketissa, missä sitä ei voi olla huomaamatta. Mutta sitä on. Minun on vaikea uskoa, että kaikki nämä lukemattomat epäsuhtaisen näköiset pariskunnat ovat yhdessä silkasta rakkaudesta. Raha liikkuu. Eikä ole epäselvää, kummalla osapuolella sitä on enemmän.

En epäile ollenkaan, etteikö länsimaisen miehen vuokravaimoksi ja ehkä myöhemmin ihan viralliseksi vaimoksi pääsy, olisi monilta paikallisilta fiksu veto. Ihan aineellisen elintason parantumisen kannalta. Ei järkiavioliitot Suomessakaan mitenkään tavattomia ole. Minua vaivaa kuitenkin se, että jos toisen osapuolen seura (ja mahdollisesti läheisyys ja seksi) ovat ostettavissa tekee molemminpuolisesta kunnioituksesta ja kumppanin tasa-arvoisesta kohtelusta ja mielipiteiden kunnioittamisesta uhanalaisen eläimen. Ylipäätänsä toisen osapuolen selvästi parempi toimeentulo voi rassata suhdetta ja vääristää sen valtasuhteita. Tästä kirjoitti juuri osuvasti Rosa Meriläinen Helsingin sanomien kolumnissaan. Toivon, että olen väärässä, ja että nämä pariskunnat, joiden näen kävelevän käsi kädessä tai istuvan baarissa vieretysten, ovatkin totaalisen rakastuneita toisiinsa. Ikä-, kieli- ja kulttuurieroista viis. Rakkaushan ei tunnetusti juurikaan välitä tällaisista seikoista.

Mutta mahdollinen prostituutio sikseen.

Suhteen naisen alisteinen asema ei ole ainoa asia, joka minua mietityttää. Välillä annan sisäisen monologini jatkua siihen asti, että kysyn, voiko pariskunnalle riittää läheisyys ja seksi, jos yhteistä kieltä ei juurikaan ole? Riittääkö miehelle, että käsipuolessa on nuori kaunis nainen, vaikka hänen kanssaan ei voisi puhua kaikista asioista maan ja taivaan välillä? Onko asioista puhuminen heille parisuhteessa edes tärkeää? Entä naiset? Riittääkö heille joku, joka voi tarjota heille paremman elintason? Haaveilevatko he enemmästä? Miksi nämä miehet ovat tulleet tänne saakka naisen perässä? Ovatko he rakastuneita? Eivätkö he ole onnistuneet naisten kanssa kotimaassaan? Ovatko länsimaiset naiset jotenkin vaikeita lähestyä? Vaikeita saada sitoutumaan? Vaikeita saada? Vaikeita pitää? Vaikeita ymmärtää? Vaikeita elää yhdessä?

Ja sitten huomaankin ajatusteni kulkevan pitkin jo liiankin tuttuja uria. Lopetan tähän. Keskityn johonkin muuhun.

Hengitän syvään ja karkotan ajatukset polkimien hypnoottiseen liikkeeseen. Tuulen kosketukseen paljailla olkavarsilla. Hikikarpaloiden kipuamiseen otsalle. Lihasten tasaiseen työskentelyyn. Tien valkoiseen viivaan joka jatkuu jatkuu jatkuu…

Ja edessäni pyöräilevän saksalaismiehen hiestä litimärkään paidanselkämykseen.


Sairaalaseikkailu ja tulinen lounas

Saavumme nyt rannalle, jonne Michael oli menossa. Hän puhui kyllä totta. Ranta on upea. Suojainen lahti, jossa on parisataa metriä pitkä hiekkaranta. Me olemme thaimaalaisten lomailijoiden joukossa ainoat länsimaiset vierailijat. Hetken aikaa rantaa pällisteltyämme minun pitää kuitenkin jatkaa matkaa. Michael tarjoutuu viemään minut sairaalalle saakka, jonne on vielä viitisen kilometriä matkaa.

Bang Saphan vaikuttaa  tähän saakka aidoimmalta vastaantulleelta thaimaalaiskaupungilta. Se ei sijaitse aivan rannikolla, joten turistejakin on täällä selvästi vähemmän. Mutta ne muutamat tuijottavat meitä avoimen uteliaina. Mietin johtuuko saamamme huomio siitä, että vanhemman länsimaisen miehen seurassa pyöräileekin nuorempi länsimaalainen, eikä thaimaalainen, nainen. (Alan todellakin väsyä tähän vaihteeseen jumittuneeseen ajattelutapaani.)

Sairaala löytyy helposti. Michael lupautuu vahtimaan tavaroitani ja pyörääni, kun minä menen selvittämään astmalääkkeeni kohtaloa. Kerron henkilötietoni vastaanotossa ja minut neuvotaan odottamaan aulaan. Kymmenen minuutin päästä minut kutsutaan tutkimushuoneeseen. Paikalla on kolme hoitajaa, joista yksi mittaa verenpaineeni, yksi pulssini ja yksi kyselee terveydentilastani. Sanon olevani kunnossa, että tulin vain varmuuden vuoksi hakemaan astmalääkettä. Pian paikalle tulee myös lääkäri, nuori nainen, joka varmaan on juuri valmistunut tai opintojaan viimeistelemässä. Selitykseni jälkeen lääkeresepti kirjoitetaan ja minut neuvotaan hakemaan lääke sairaalan apteekista. Kerron kaiken keskellä myös edellisen illan rabiespeloistani. Saan lääkärin ja kaikki kolme hoitajaa nauramaan ääneen, kun kerron huolestuneeni koiranpentujen nuoltua jalkojani. Kun menen hakemaan astmalääkettä, myös apteekin lasiruudun takaa kuuluu naurunremakka, kun he lukevat papereitani. Yritän ajatella positiivisesti. Sain useamman ihmisen nauramaan tänään. Hyvä hyvä.

Kokonaisuudessaan sairaalakokemus vie varmaan puolisen tuntia. Pahoittelen saksalaiselle seuralleni, että hän joutui odottamaan niin kauan. Lupaan tarjota hänelle lounaan tästä hyvästä. Hän vastustelee, mutta lupautuu lopulta, kun vakuutan hänelle, että se on nykyaikaa.

Michael ehdottaa lounaspaikaksi Bang Saphanin ruokatoria. Hän on ollut täällä usein, joten luotan hänen mielipiteeseensä. Jokaisessa thaimaalaisessa kaupungissa on ainakin yksi tällainen osittain katettu tori, missä vieri vieressä sijaitsevissa kojuissa myydään paikallisia elintarvikkeita. Tarjolla on runsaasti vihanneksia, hedelmiä, lihaa ja kaikenlaisia mereneläviä, jotka tarjoavat entiselle eläintieteen opiskelijalle mielenkiintoisia elämyksiä jo pelkästään ihan visuaalisessa mielessä. Yhdellä myyntipöydällä komeilee useamman sortin pääjalkaisia eli tursaita, seepioita ja kalmareita, jotka on avattu ja kuivattu, niin että ne muistuttavat enemmän suomalaisissa eläintarvikeliikkeissä koirien pureskeltaviksi myytäviä siankorvia kuin mustekaloja.

Myytävänä on myös valmista ruokaa. Riisiä ja toistakymmentä erilaista kastikevaihtoehtoa. Kysyn myyjältä, mikä lisukkeista ei olisi niin kovin tulista. Päädyn ottamaan bambunversoja ja kalaa (ei hajuakaan, mitä kalaa) kookosmaito-curry -kastikkeessa. Kala maistuu ja tuntuu ihan kanalta. Ruoka on tulista. Paljas riisi helpottaa poltetta, mutta kiiruhdan silti ostamaan lounaan jälkeen pillimaidon viereisestä 7-elevenista lounaamme jälkeen. Muutenkin minua vainoaa käsittämätön maidonhimo, mikä on outoa, koska en yleensä juo maitoa.

Michael on hämmentävä persoona. Hän selkeästi viihtyy Thaimaassa, koska hän palaa tänne uudelleen ja uudelleen. Toisaalta hän puhuu pariin otteeseen ikävään ja vähättelevään sävyyn paikallisista ihmisistä. Hän pilkkaa heidän laskutaitoaan ja englanninkielen osaamista. Hän myös kertoo olevansa kotoisin "aidosta" saksalaiskaupungista. Kun kysyn häneltä, mitä hän tarkoittaa aidolla, hän vastaa, että hänen kotikaupungissaan asuu oikeita saksalaisia eikä "kaiken maailman turkkilaisia ja afrikkalaisia". Paheksun hiljaa mielessäni, kunnes huomaan, että itse karsastelen thaimaalaisia kaupunkeja, joita kansoittavat länsimaiset turistit. No. Ehkä kyse ei ole kuitenkaan ihan samasta asiasta.

Kun hyvästelemme, kiitän joka tapauksessa vilpittömästi yhteisestä matkanteosta, sairaalaan saattamisesta, tavaroiden vahtimisesta sekä lounasseurasta. Toivotan hänelle hyvää loppulomaa ja -elämää. Minut lähetetään matkaan hyvänonnentoivotuksin.

Saksalaisseurani esittelemä ranta oli kyllä hieno.
 

Ennen kuin tapasin saksalaisen, pyöräilin jonkin aikaa keskeneräistä tietä, joka tarjosi mahdollisuuden joko betonilla ajeluun tai pieneen fiilistelyyn pinnoittamattomalla alustalla.
 

Ai näin kasvaa papaijat?
 

 

Nousujen luonteesta

Kymmenen kilometrin päästä matkanteko tuntuu nihkeältä. Pissattaa. Missään ei näy sopivaa paikkaa, puskaa tai huoltoasemaa, jonne voisin pysähtyä asioille. Maisemat ovat kaupungin jälkeen olleet jotenkin ankeita. Teollisuusalueita ja joutomaita. Plääh.

Seuraavan kymmenen kilometrin jälkeen matkanteko tuntuu entistä nihkeämmältä. Pissattaa. Edelleen. Ja molemmin puolin kasvaa metsää. Miten voi olla näin n i h k e e t ä?? Hetkinen. Olisiko mahdollista…? Ei kai…? Voisiko sittenkin… Pyöräilenköhän minä ylämäkeen?

Sillä kyllä te tiedätte: jotkut ylämäet ovat salamyhkäisiä nilkkejä. Ensin et tajua, että se, mitä koet, on ylämäki. Hapoille menneet reitesi saavat sinut miettimään, onko kunnossasi jotain vikaa, kun näin tasamaalla hapottaa? Podet jo syyllisyyttä kaikista väliinjääneistä treenikerroista ja syödyistä sipseistä, kunnes alat epäillä, että tie jota pyöräilet, onkin väärään suuntaan kallellaan. Katsot eteenpäin, katsot taaksepäin. Mikään ei paljasta, että olisit ylämäessä. Sitten tiiraat sivullesi. Lopulta tienpenkka vihjaa hienovaraisesti, että penteles sentään, ylämäessähän sitä ollaan. Loiva mutta pitkä nilkki. Henkilökohtaisesti pidän enemmän ylämäistä, jotka jo kaukaa hihkuvat olemassaolostaan ja antavat mahdollisuuden valmistautua henkiseen ja fyysiseen nöyryytykseen. Nämä salakavalat kaverit imevät sen sijaan huomaamatta mehuja jo pitkän aikaa ennen kuin edes tajuat, missä mennään.

Pysähdyn vhdoin pissatauolle, koska ylämäkiääliötä, jota olen jo jonkin aikaa puskenut eteenpäin, varjostaa molemmin puolin metsä. Kuljen puskaan jalkoja tömistellen. En halua käärmeenpuremaa ahteriini. Tai ylipäätänsä minnekään. Suurin osa Thaimaan käärmeistä on melko harmittomia, mutta kaikki kobrat ovat vaarallisen myrkyllisiä. Kyykkiessäni ihmettelen, miten täällä puskassakin voi olla niin paljon roskaa. Koiran luurangon ympärillä on jos jonkinlaista muovi- ja metalliroskaa. Toisaalta, ei yllätä ollenkaan. Joka ikinen pienikin ostos - yksi vesipullo, suklaapatukka, sipsipussi - pakataan muovipussiin joka ikisessä 7-elevenissä, ellet ehdi häthätään sanomaan, ettet tarvitse pussia. Silloinkin sinua tuijotetaan kuin vajaamielistä. On surullista nähdä kaunis maisema hukkumassa muoviin.

Jatkan matkaani tylsämielisenä. Takamus on puutunut. Maisemat puuduttavat. Ajatuksetkin kiertävät kehää. Päässä soi korvamato. Minulla on ikävä merta. Haluan antaa katseeni vaeltaa horisonttiin. Täällä se törmää ensin yksittäisiin puihin, kimpoilee kuoresta toiseen, kunnes näen enää pelkkää vihreää.

Olen myös hieman huolissani tulevasta yöstä. Rannikolla majataloja, hotelleja ja bungaloweja tuli vastaan vähän väliä, mutta nyt vastaan ei ole tullut pitään aikaan mitään. Ei minkäänlaista asutusta ylipäätänsä. Alan tuumailla, että minun pitää varmaan hyvissä ajoin poiketa reitiltäni rannikolle, mistä yösijan löytäminen olisi helpompaa.

Saavun isoon, mutta hiljaiseen risteysalueeseen viiden aikaan. Risteykseen on pystytetty pari kylttiä, jotka kertovat rannikolla sijaitsevista lomamajoista. Yritän päättää, käännynkö tässä kohtaa pois suunnittelemaltani reitiltä vai jatkanko vielä jonkin matkaa eteenpäin luottaen siihen, että vastaan tulee yösija ennen pimeää.

Kun pohdin tätä, paikalle pörähtää pieni henkilöauto, josta astuu ulos paikallinen pariskunta. Nainen kysyy hyvällä englannilla "Hi, is everything okay? Are you lost" Vastaan, että kaikki on kunnossa ja että en ole eksyksissä. Kerron vain miettiväni majoitusvaihtoehtoja. Nainen kertoo, että reitillä pysyessäni en kyllä tule löytämään kunnon majoituspaikkaa ennen Chumphonia. Se on liian kaukana. Päätän siis lähteä pyöräilemään kohti rannikkoa. Pieni poikkeama reitiltä tuskin riskeeraa ehtimistäni Chumphoniin seuraavana päivänä. Juttelen naisen kanssa pyöräilystä, Thaimaasta, Suomesta… Nainen sanoo olevansa ylpeä, että pyöräilen yksin, mutta sanoo myös pelkäävänsä puolestani. Hän sanoo, ettei olisi pysähtynyt, jos olisin ollut yksin pyöräilevä mies. Hiljaa mielessäni olen juuri nyt iloinen, että olen nainen. Muuten olisin saattanut jatkaa reittiä eteenpäin turhaan yösijaa toivoen. Pimeässä. Metsässä. Yksin.

Nainen kertoo, että myös hän ja hänen miehensä pyöräilevät ja pitävät retkeilystä. Mies hymyilee ja nyökkäilee innokkaasti auton luota. Nainen tarjoutuu vielä soittamaan yhteen kylttien mainostamaan rannikon lomamajaan ja kysymään, onko heillä vapaata huonetta, mutta vakuuttelen, ettei se varmastikaan ole tarpeen. Välillä paikallisten huolenpito vaikuttaa jo hieman huvittavalta. Mutta se on silti aitoa ja pyyteetöntä ystävällisyyttä, ja olen siitä kiitollinen.

Kiitän pariskuntaa ja katson kun he kipuavat autoonsa ja huristavat matkoihinsa siihen suuntaan, josta olin tullut. Veli Hopea ja minä puolestaan käännymme länteen kohti rannikkoa.

 

Olin etukäteen ajatellut suunnistavani huolettomasti lähinnä tienumeroviittojen avulla, mutta tämä neljäntenä pyöräilypäivänä kuvaamani kyltti taisi olla ensimmäinen vastaantullut kyltti. Onneksi oli Google Mapsin printtikartat, älyluuri ja 3G-kate.

 

Kumipuuviljelmät reunustivat tietä välillä molemmin puolin.
 

 

Tervetuloa motelli myötähäpeään

Kun olen kääntynyt kohti rannikkoa, maisemat alkavat saman tien näyttää mielenkiintoisemmilta. Metsät näyttävät jänniltä. Aiemmin näin paljon kumipuuviljelmiä ja muita viljellyn näköisiä metsiä, mutta nyt metsät ovat lähempänä luonnontilaa. Puita peittävät päällyskasvit: sammalet ja orkideat. Liaanit tuovat maisemaan diagonaalia vaihtelua.

Saavun lopulta rannikolle. Tajuan pian, että tämä lyhyt rantabulevardi lomakylineen on syrjäinen. En näe muita länsimaisia turisteja. Hihkun sisäisesti ja tunnen löytäneeni helmen.

Majoitun rantakadun päässä sijaitsevaan lomakylään. Ilmeisesti asiakkaita on todellakin heikosti, sillä lomakylän osaomistaja, ranskalainen mies, tulee henkilökohtaisesti esittelemään minulle huonettani. Koko tilanne on kuin jostain sketsistä. Alun alkaenkin aistin miehestä voimakkaan halun miellyttää yhdistettynä auttamattomaan kömpelyyteen, joka kattaa niin fyysisen kompastelun kuin sosiaalisen tökeryyden. (Ajatelkaa Ricky Gervaisia Konttori-sarjassa.) Kun mies haluaa esitellä minulle huoneeni: ovi ei aukea ensin kokonaan, koska se ottaa kiinni lattiaan. Mies selittää jotain sadekautena turvonneista ovista. Kun maksan huonetta, mistään ei löydy vaihtorahaa. Mies juoksuttaa thaityttöjä rahojen perässä, pyytää lopulta yhdeltä tytöltä tämän omasta kukkarosta ja lupaa maksaa takaisin. Tyttö kinaa vastaan, mies hermostuu, mutta yrittää piilottaa sen. Lopulta tyttö suostuu. Rahoja lasketaan moneen kertaan. Enkä minä välttämättä edes jaksa hirveästi peittää huvittuneisuuttani, kun seuraan tätä toimitusta. Tuntuu todella siltä, että olen ensimmäinen asiakas piiiiiiitkiin aikoihin.

Mutta väliäkö sillä, että hotellinomistaja on nolo. Minulla on katto pään päällä ennen pimeää. Huomenna saavuttaisin pyöräreissuni päämäärän Chumphonin, mistä jatkaisin Koh Phanganin saarelle nyrkkeilyn pariin. Olettaen tietenkin, ettei tapahtuisi mitään katastrofaalista.

Neljännen reissupäivän päätteeksi löysin tieni näin upealle rannalle. Majoittumisen jälkeen vuorossa oli luonnollisesti pelehtimistä meren kanssa. Olin jälleen ainut turisti ja minun hihkumista katseltiin hieman alta kulmien ja matkan päästä.
 

Welcome to Twin Peaks. Oikeasti. Hetkenä minä hyvänsä noiden ruusunpunaisten helmalakanoiden takaa steppailisi oudosti mongertava kääpiö.
 

Reissun glamour karsiutui tietty heti alkumetreillä, mutta erityisesti iltojen pyykkihetket saivat palaamaan maan pinnalle.
 
Käyttäjän Johanna K. kuva

Johanna K.