Vapaalaskua vapaamatkustaja kyydissä

Teksti: Sanna Kyllönen Kuvat: Aku Hukkila
 
Miten käy, kun vuorista ja vapaalaskusta elävä naisihminen tulee raskaaksi, ja ajatus kokonaisesta talvesta ilman alamäkeä ei tunnu omalta vaihtoehdolta?! Erityisesti, kun asuu tunturissa, keskellä talven ihmemaata ja sen pelikenttiä. Siinä voi käydä niin, että kevättalven aurinkoisilta hangilta löytyy pienistä asoista suuresti nauttiva, pallovatsainen laskijamimmi ja tuleva mamma.
 
Laskeminen on ollut iso osa elämääni ja koko persoonaani jo peruskoulusta lähtien. Rukan metsäreittejä syvemmälle vapaalaskun saloihin aloin sukeltaa parikymppisenä, ja kokemuksia tuli kerättyä niin Kilpisjärveltä ja Pohjois-Norjasta, kuin Alpeiltakin. Opiskelut sovellettiin niin, että useiden viikkojen, jopa kuukausien reissut istahtivat talvikauteen, vaikka väkisin. Hiihdonopettajan työt mahdollistivat edullisempaa harrastamista ja hiihtokeskuksissa asumista. Nykyään Pyhätunturilla asuessa ja fysioterapeuttiyrittäjänä toimiessa tämän elämäntavan toteuttaminen on onnistunut hyvin. Viidentoista vuoden aikana kuvio työn, vapaalaskun ja muun elämän välillä on muotoutunut omannäköiseksi, sujuvaksi paletiksi.
 
Talven alussa saimme tietää, että kahden ihmisen ja kahden koiran muodostamaan talouteemme tulee tulevana kesänä pieni ihmishahmo. Uutinen oli ihana ja jännittävä, mutta myös hämmentävä. Se, millaiseksi elämä ja harrastaminen muovaantuu lapsen synnyttyä, jää nähtäväksi, mutta ensin oli totuttauduttava muuttuvaan fysiikkaan talven aikana. Odottavan äidin fyysinen suorituskyky laskee, mieliala heittelee, kiloja kertyy, vatsa kasvaa ja vastuu omasta, sekä erityisesti vauvan hyvinvoinnista painaa. Onnistuuko ja saako raskaana ollessa liikkua suksilla tai lumilaudalla ala- ja ylämäissä?!
 
Kyllä se onnistuu, jos ne ovat riittävän tuttuja toimia odottajalle, ja kunhan muistaa kuunnella ja kunnioittaa omaa vointia. Jokainen raskaus on toki omanlaisensa, niinkuin odottajakin, mutta omalla kohdallani olen kokenut erityisesti hidasvauhtisen skinnailun tuntureilla parhaaksi fyysiseksi ja henkiseksi terapiaksi raskausaikana. Maltillisen, vähäriskisen laskemisen puuterilumella olen myös kokenut jopa turvallisemmaksi, kuin kävelyn liukkailla, mäkisillä maanteillä. Olen kyllä kuullut ihmettelyjä siitä, kuinka uskallan laskea raskaanaollessani, mutta minulle se on lähes sama, kuin reipas kävely. Ja fysioterapeuttina tiedän, kuinka tärkeää raskaudenaikainen liikunta on. Onneksi luonto hoitaa sen, että itsesuojeluvaisto kasvaa moninkertaiseksi ja vajaavainen hapenottokyky estää maksimisuoritusten tavoittelunkaan.
 
Ukonhatulla helmikuussa. Pyhätunturi. 
 
Kaikille laskemista ei tietenkään voi suositella odotusaikana. Mutta jos sitä on tehnyt lähes koko elämänsä yli sata päivää vuodessa, tuntee oman kroppansa ja osaa kunnioittaa sen rajoja, en näe varovaista pehmeän lumen laskemista pahimpana terveysriskinä vapaamatkustaja mahassakaan (ainakaan alkuvaiheessa, kun se oleilee luisen lantion suojissa). Huolletut rinteet eivät ole enää pitkään aikaan houkuttaneet, mahdolliset yhteentörmäykset tai muusta syystä kaatumiset kovassa rinteessä tuntuu liian riskaabeliltä. Rauhallisestakaan rinnelaskusta en siis osaisi nyt nauttia.
 
Seitsemännellä kuulla Ylläksen ja Pallaksen putikalla
 
Kun kirjoitan tätä, raskausviikko 25 tuli juuri täyteen, eli reilusti yli puolen välin mennään. Kauden ajan olen käynyt lähes viikoittain skinnailemassa ja laskemassa Pyhän lähituntureilla. Viime viikolla teimme reissun Ylläkselle ja Pallakselle, ja minulle skinnailua ja pehmeitä laskuja kertyi kolmelle päivälle. Kutsuisin päiviemme sisältöä enemmän retkeilyksi koirien kanssa laskuvälineet jalassa, vaikka kyllä sitä ihan rehellisiä puuteripöllähdyksiä saatiin suut hymyssä.
 
Kellostapulin tyyni sää ja pehmyt lumi ylitti odotukset maaliskuun puolivälissä.
 
Ylläksen lähitunturit (mm. Kellostapuli) tarjoili auringonpaistetta ja puuteria, sekä harvinaisen tyyntä tunturituulta reissun alkuun. Pehmeää, suhteellisen tasaista lumikenttää on helppoa edelleen laskea, mutta yläosien tuulen pieksämät “aaltopellit” on tultava nykyään todella varovasti. Töyssyt saavat reidet osumaan ikäväntuntoisesti vatsaan. Kaatumisriskiäkään ei luonnollisesti halua ottaa. Suksien siteet on putsattava huolellisesti irtolumesta ja jäästä, etteivät ne laukea turhaan tai väärässä paikassa.
 
Pallaskin näytti parastaan kylpiessään maaliskuun auringossa. Palkaskeron kurupainanteista löytyi myös pehmeää laskettavaa, vaikka tuuli oli piiskannut avotunturialueen kovaksi. Greta-koira näytti nauttivan puuterikäännöksistä yhtä paljon, kuin sen omat ihmisetkin.
 
Pallaksella on aivan erityinen tunnelmansa. Laskut ovat pääasiassa loivia (mikä kyllä sopii minulle tässä tilanteessa mainiosti) ja siksi niitä saa lähestyä suhteellisen pitkään. Mutta kun kurupainanteiden pohjilta aukeaa laaksomainen maisema suoraan etelästä paistavaa aurinkoa kohti, ja annat suksiesi liu’uttaa sinua hissukseen aurinkoon, on fiilis mieleenpainuva. Tulee olo, että täytyy pysähtyä kaivamaan kamera esille, mutta samaan aikaan päätät, että ei, vaan tämä on parasta kokea vain tässä hetkessä. Silloin se jää kirkkaimmin mieleen, ja muistikuvista voi helposti elää noita hetkiä uudelleen. Parhaimmillaan laskureissut ovatkin juuri noita pienistä, epätäydellisen täydellisistä hetkistä ja yksityiskohdista kasautuvia elämyksiä. Eteen avautuva maisema, kun olet lipumassa jo pois “varsinaiselta laskulta”, evästauko aittarakennuksen seinustalla auringon lämmittäessä kasvoja (ja tipan valuessa nenästä, muttet jaksa välittää siitä), koirakaverin naurava suu, kun se on päässyt tekemään parasta mitä tietää (juoksemaan itsensä läkähdyksiin)...
 
 
Joko mennään?! Pallaksen tunnelmasta nauttii epäilemättä kaikki elolliset olennot!
 
Parhaat laskupäivät eivät useinkaan ole niitä, jolloin on suoritettu jotain todella jännittävää, mainittavaa, isoa ja jyrkkää. Raskaana ollessa ja vapaalaskuharrastuksen parissa pyöriessä tuo tunne vain vahvistuu. Sitä on tyytyväinen itseensä jokaisen jaksetun skinnauspäivän jälkeen. Samoin kuin kärsivälliseen retkikaveriin, joka ei valita hitaudesta. Sitä on onnellinen jokaisesta tehdystä käännöksestä alamäkeen. Luonnonrauhasta, jossa kokee olevansa älyttömän etuoikeutettu päästessään kulkemaan.
 
Minulla on ollut hyvä tuuri vointini suhteen koko odotusajan. Liikkuminen on sujunut pääosin vaivoitta, mutta toki on ollut päiviä, jolloin töiden jälkeinen vapaa-aika on ollut parempi, ellei jopa pakko, viettää sohvalla maaten. Tunnen kyllä suurta myötätuntoa heitä kohtaan, keillä on voimakasta pahoinvointia tai kipuja, jotka rajoittavat liikkumista enemmänkin. Uskon kuitenkin, että hyvällä pohjakunnolla ja vireystasolla on vaikutusta myös raskausaikana jaksamiseen.
 
Voi olla, että pitkään en enää pysty tänä keväänä puuteria pöllyttämään, sillä kasvava vatsa hankaloittaa mm. monojen jalkaanlaittamista ja mahdollista siteiden ym. välineiden säätämistä. Välillä jalkateriä turvottelee niin, että monot puristavat aamuisin. Sopivia laskuvaatteitakin alkaa olla pian haastavaa löytää komeroiden kätköistä. Silti olen onnellinen jo tähänastisista laskupäivistä kuluvalla kaudella.
 
Tällainen on ollut minun talveni ja alkukevääni matkustaja kyydissä. Toivon, että iloinen ja aktiivinen odotusaika saisi aikaan myös iloisen ja aktiivisen vauvan (ja ehkäpä tulevan laskijan), joka rakastaa ja kunnioittaa luontoa yhtä paljon kuin vanhempansa. Ja että myös tuleva jälkikasvu pääsisi nauttimaan puhtaasta luonnosta ja lumisista talvista jatkossakin, että into ja palo luonnossa liikkumiseen siirtyisi itseltä eteenpäin. Nautinnollista, aurinkoista ja turvallista kevättä kaikille vapaalaskijoille ja - matkalaisille!

MariM