Takaisin Termiksellä

Teksti & kuvat Sanna Kyllönen


Ihastuin Kilpisjärveen käydessäni siellä ensimmäisen kerran 11 vuotta sitten. Tuon ensireissun ainutlaatuisuus voimisti osaltaan fiiliksiäni kyseisestä kansallispuistoaluetta kohtaan. Olin saanut kunnian osallistua Lapin Kulta Freeride Campille, jossa opeteltiin vapaalaskun ja lumiturvallisuuden saloja sekä nautittiin helihiihdosta pohjoisimman Suomen ja Ruotsin tuntureilla. Elämys oli mieletön parikymppiselle tyttöselle, ja kaipuu takaisin käsivarren Lappiin jäi.

Parina keväänä olin mukana vapaalaskun SM-kisoissa Kilpisjärvellä, ja tehtiinpä liikunnanohjaajaopinnoissanikin hiihtovaellus samaisille tuntureille.  Tästä kaikesta on kuitenkin jo vajaat kymmenen vuotta aikaa. Tänä talvena oli vihdoin mahdollisuus toteuttaa comeback talviselle Kilpparille ystäväni Riikan kanssa. Tällä kertaa kyseessä olisi siis tyttöjen reissu,  jonne lähdettäisiin ihmettelemään tuntureiden rauhaa,  sosiaalisen median ja muun arjen ulottumattomiin.

Kyttäilimme kelejä,  ja odotellessamme hyvää säätä Käsivarteen kävimme ottamassa vauhtia Jällivaaran Dundretista, Ruotsin puolelta. Viikonloppu siellä oli kunnon tuulisenpaikan leiri: huipulla tuuli 18 metriä sekunnissa ja pää tuntui irtoavan tuulessa.  Siihen oli kyllä jo totuttu hiihtolomien aikana Etelä-Lapin alueella,  tällaisena outona talvena.  Kilpisjärven pikkupuhurit eivät siis päässeet yllättämään edes saapumispäivänämme.



Kelkkakyydissä, maisemat hieman valkoiset.

Saimme onneksemme järjestetyksi rekikuljetuksen kelkan perässä maastoon. Kohteena oli basecampiksemme kaavailtu Termisjärven varaustupa.  Ailakkasafareiden Tuomo Hyvönen kyyditsi meidät rinkkoinemme ja suksinemme 15 kilometrin päähän Käsivarren tiestä ja Luontokeskuksen parkkipaikasta. Maaliskuun alkupuolella näin pikaisesti järjestetty kyyditys vielä onnistui,  mutta Hyvösen mukaan pian alkavan vilkkaimman sesongin aikana äkkilähtöjä on haastavaa saada.

Matkalla tuuli ja tuiskutti, eikä maisemista päässyt huonon näkyvyyden takia nauttimaan. Riikalle ympäristö oli uutta, ja ilmeisen luottavaisena ystäväni oli matkaan lähtenyt. Vasta myöhemmin illalla alkoi järven toisella puolella komeileva Termisvaara kajastella kelin selkiytyessä. Ilta-askarteluna sai kaivella polttopuita liiteristä kinoksen sisältä ja kuivatella niitä kaminaa vasten.


Kuivia puita halkovajassa.


Ilta sujui vieraskirjaa selaillessa, kuten tuvilla kuuluu.
 

Vieraskirjan mukaan tuvassa oli ollut paria viikkoa aiemmin edelliset asukkaat, joten lämmittämiseen meni useita tunteja aikaa. Lapin tunnelmasta ja lopulta mökin lämmöstäkin saatiin nauttia, kun tuuli vielä puhalteli lunta vaakatasossa, illan hämärtyessä ikkunan takana. 


Termikselle!

Aamulla sää oli yllättävän tyyni. Päivä valkeni selvästi edellispäivää kirkkaampana kevyine yläpilvineen. Aamupalan jälkeen lähdimme skinnata läpsyttelemään Termisjärven yli Termisvaaran kentälle. Yleisilme tuntureilla oli hieman kivisemmän oloinen, kuin muistelin sen olleen aiemmilla käyntikerroillani vuosia sitten. Varsinkin vastapuolen tunturit ja Jollanoaivin suunta näytti todella kivikkoiselta, mutta sivuviistosta seinämiä katsoessa kivien määrä saattoi hämätä. Jokatapauksessa tuuli oli pyyhkinyt reilusti tuntureiden kylkiä.

Termiksen kenttä oli ylhäältä alas asti aivan tuulen pakkaamaa aaltopeltiä. Retkeilyfiiliksellä kun liikkeellä oltiin, ei kova lumi kuitenkaan latistanut tunnelmaa. Termiksen huipulle järveltä ylös kinkattua verttimetrejä tuli reilu 400, toppi on 1028 metrissä. 



Huippuhommissa! 

Tietysti asiaankuuluvat kuvaussessiot ja somehetketkin törmän päällä vietettiin; niin riippumattomia ei olla, etteikö kuuluvuuden tullen perushehkutukset ja heiheit ilmoiteltaisi eetteriin. Todettiin kuitenkin hyvin nopeasti, että pian saadaan valelääketieteellinen diagnoosi ”jäätynyt somekäsi”, joten hanskat käteen, eväsleivät suuhun ja laskuhommiin.

Lasku oli juurikin sitä aaltopeltiä ja väliin tasaista kovaa, mutta fiilis takaisin mökille tullessa oli hieno. Ympärillä aakeanlaakeat maisemat ja pehmeät tunturimuodot, pikkuhiljaa esiin tullut aurinko, hiljaisuus ja hyvä seura.


Termisvaara, vastapuolen Salmivaara, sekä viereiset tunturit ja väliin jäävä Termisjärvi muodostavat laaksomaisen uoman, jonka läpi kulkee kelkkareitti itää kohti.  Reitistä tulee mielikuva loputtomasta tiestä. Jos minua pyydettäisiin kuvailemaan sanaa ”vapaus”, olisi tämä maisema, jonka näyttäisin. 


Lumi ei ollut sen arvoista, että kannattaisi lähteä skinnaamaan uudelleen ylös. Ajattelimme ottaa rennosti loppupäivän. Seuraavaksi mutteripannukahvit ja välipalaa. Aurinkoisilla mökin portailla elämää ja tuntureita ihmetellessämme laskujalkaa alkoi kuitenkin taas vipattaa. Tuvan takana Salmivaaralla komeili loiva, luonnonpaippimainen muodostelma, joka näytti olevan hyvällä lumellakin. Päätimme tehdä vielä iltalenkin kyseiselle täntäreelle. Iltapäiväaurinko paisteli vielä nätisti, ja sen puna muutti maisemaa entistäkin kuvauksellisemmaksi.  



Skinnaus oli kevyt aamuiseen hikoiluun verrattuna, ja kinkkaamista tahditti mielessä soiva biisi ”kaksi cow’ta skinnailee,  suksillaan kaupungista pois...”. Alaslasku oli letkeä lojottelu pikkupuuterissa.




Iltapäiväkeikka oli mainio päätös päivälle ja hyvä valinta lumen suhteen. Unta ei tuvassa tarvinnut odotella, kun kaminan lämmössä köllähdettiin täyden vatsan viereen pötkölleen. 



Uusinta Salmivaaralle

Kolmannen päivän aamuna oli kellon oltava soimassa jo seitsemältä, sillä takaisinkyyti oli sovittu Tuomon kanssa jo yhdeksi. Olin edellisiltana auringonlaskun aikaan käynyt kävellen tiirailemassa Termiksen kuruja edestäpäin, ja ne näyttivät olevan mukavassa kunnossa kauempaa katsottuna. Oikeanpuolimmainen kuru, joka olisi houkuttanut laskea, vaikutti olevan hyväluminen, eikä yläpuolella näyttänyt olevan mainittavampaa lumilippaa. Aikataulu aamulle oli kuitenkin sen verran tiivis, että liikkeellä oltaisiin saatu olla todella ripeästi. Jo lähestymisskinnailuun olisi mennyt aikaa, joten päätimme ottaa aamun rennommin, ja läpsytellä vielä uudemman kerran hyvälumiselle Salmivaaralle. 



Tämä oli jälleen hyvä valinta. Nyt suuntasimme laskun eteläseinän sijaan hiukan enemmän itää kohti, mihin oletimme tuulen tuoneen enemmän pehmeää lunta. Noin 20 cm pehmeää kovan pohjan päällä tekikin kurvailusta mukavan pöllyttelyn, vaikkei laskulle kovin paljoa pituutta kertynytkään. Kun aikaa ja intoa vielä oli, kinkkasimme mäen päälle uudelleen. Riikka laski kutakuinkin samoille suunnille toistamiseen, ja minä eilisen luonnonpaipin reunoja kruisaillen. Kyllä tytöt olivat yhtä hymyä takaisin tuvalle lojotellessaan!

Aurinko oli paistellut koko aamupäivän, väliin pienen usvaverhon läpi, mutta koko ajan näkyvyys oli kuitenkin pysynyt hyvänä. Tupaa siivotessamme ja kelkkakyytiä odotellessamme, muuttui tuntureiden keli hetkessä. Kelkan perässä takaisinmatka vietettiin siis jälleen sinkissä ja lumituiskussa. Skinnailuun ja laskemiseen käytetty aika oli kuitenkin sään puolesta ajoitettu täydellisesti. Ihme kyllä, meidän tuurilla. 



Läskipyöräilijöiltä lähtöhuikat

Ja ihme kyllä, minkäänlaisia epäonnistumisia emme saaneet aikaseksi reissullamme. Minä nyhräsin linkkarilla haavan sormeen juustoa leikatessa, mutta se oli ainoa minkäänlaiseksi vastoinkäymiseksi luokiteltava tilanne. Yllättävä piristys tosin tapahtui lähtöaamuna, kun kahdeksan latvialaista ja liettualaista miestä polki fatbikeillä autiotuvan puolelle tauolle. Pyöräilijät vaikuttivat riemastuneilta, kun näkivät varaustuvan puolella hääräilevän naisihmisiä.

Pariin otteeseen taukonsa aikana miehet kävivät koputtelemassa ja juttelemassa, ja lähtiessä tulivat tarjoamaan lähtöhuikat kirkkaasta muovipullosta. Kun emme viitsineet kieltäytyäkään, otettiin riski näön lähtemisestä. Innoissaan ja ylpeinä kaverit kertoivat juoman olevan latvialaista luumuviinaa, joka sitten ilmoittelikin röyhtäyksinä koko aamupäivän skinnailujen ajan. Näkökyky säilyi kuin säilyikin meillä molemmilla, ja ilmeisesti olimme saaneet riemastutettua lumessapolkijoita läsnäolollamme.

Taakse jäi siis ihana, ainutlaatuinen Kilpisjärvi. Jään odottelemaan seuraavaa visiittiä, joka toivon mukaan järjestyisi taas hiukan pidempänä reissuna. On se vain uskomattoman hieno paikka, jonne helposti saa sydämensä jätettyä. Lapin Kulta Freeride Campin aikaan yhden leiriläisen sanoja lainatakseni, fiilis on siellä useinkin niin hieno, että niihin hetkiin voisi vain jäädä. 

Käyttäjän Relaa kuva

Relaa

Elämä ulkona - Relaa netissä