Polut koukuttivat työmatkajuoksijan

Teksti ja kuvat: Harri Junttila


Uuh. Paloheinän täyttömäen huipulle tikatessani kotimatka alkaa kääntyä voiton puolelle, ja nautinto vaihtuu maitohapon poltteeksi jaloissa. Tai no, nautintoahan poltekin on. Huokaisen ja otan huikan juomapullosta. Työasiat ovat hävinneet mielestä jo aikoja sitten.

Tömistelen alas kohti Paloheinän majaa vuotavin reisin. Väistän maastopyöräilijää, joka sinkuttaa ylös jyrkkää polkua. Hiki tippuu siltäkin nenänpäästä. Aurinko vinkkailee silmiin oksien välistä.

Työpäivän jälkeen Helsingin Keskuspuistossa on valtava hulina. Varsinkin pyöräilijöitä viuhuu ohi – kumpaankin suuntaan. Pyörien seassa on jos jonkinlaista jalanliikkujaa, joten välillä tilanteet voivat mennä pinkeiksi. Siksi juoksijan kannattaa jättää väylät heti Auroran sairaalan jälkeen ja hypätä metsään.

Poluilla saa juosta yksin. On tosin muistettava, että polkujuoksija ei voi ratkoa erilaisia elämänpiiriinsä kuuluvia asioita, koska on muuten turvallaan villin nopeasti. Polkujuoksu tyhjentää pään.

 

Paloheinän päästelymaastoa. Hyviä polkuja on miellyttävä kirmailla.

 

Junan ulinasta vadelmaisille poluille

Työmatkaliikunnan suhteen olen täysin poispilattu. Asun Tapanilan Urheilukeskuksen vieressä, työpaikkani on Ruoholahdessa. Polkupyörällä työmatka kestää saman verran kuin julkisilla, eli noin 40 minuuttia.

Vaikka pyöräily onkin tosi hienoa, niin vielä hauskemmin kotimatkat sujuvat juoksemalla. Radanvarsi tulikin vuosien myötä tutuksi, mutta aika usein tympi juosta paikallisjunien ulinassa. Leikki muuttui jyystämiseksi.

Pari vuotta sitten kaverini Tuomas Sovijärvi, intohimoinen liikkuja, esitteli minulle metsässä juoksemisen autuuden. Radanvarren hinkkaaminen sai yhtä äkkiä hienon vaihtoehdon: Keskuspuisto polkuineen ja väylineen. Työmatkakseni tulee noin 21 kilometriä, joista Keskuspuistossa kymmenkunta. Ne ovat ne kivoimmat kilometrit.

Aikaa kuluu noin kaksi ja puoli tuntia, kun ei pidä kiirettä. Loppukesästä ja alkusyksystä on välillä pakko pysähtyä syömään vadelmia, mustikoita ja puolukoita.

Yleensä jaan matkan mielessäni muutamaan pätkään. Ensimmäinen johdattaa Ruoholahdesta katuja pitkin Auroran sairaalalle. Siitä metsiä pitkin Maunulan majalle. Seuraava pätkä vie Pirkkolan urheilupuiston ohi Paloheinään.

Jos Paloheinän kahvila on auki, siellä voi siemaista vesihuikan tai kahvit. Sen jälkeen pääsee vielä vähäksi aikaa metsään. Metsäjuoksun ilo loppuu Haltialan peltojen laitaan, josta voi sitten hölkätä vapautuneesti kotiin.

 

Sipoonkorpi tarjoilee tasamaan ja raikkaan metsäilman lisäksi raastavia korkeuseroja. Hyvät tossut ovat välttämättömät.

 

Askel on kepeä neulasmatolla

Keskuspuiston polut ovat juoksijan näkökulmasta mitä mainioimpia. Ne eivät ole hysteerisen teknisiä, kuten Sipoonkorven tai Nuuksion polut voivat olla, mutta eivät myöskään mitään pyöräteiden jatkeita puiden siimeksessä. Tarkkana saa olla. Ja koska polkuja risteilee todella paljon, niin tarkkana saa olla myös, jos haluaa välttää turhat ketunlenkit.

Keskuspuistossa juoksemisessa viehättää polkujen monipuolisuus. Välillä saa juosta kymmeniä metrejä puhdasta kallionlakea, välillä lenkkarit rypläävät kurassa. Ikikuusikon keskeltä voi löytyä vähän juostu polku, jonka neulasmatto antaa askeleelle hämmästyttävää kepeyttä. Toisaalta välillä joutuu kapuamaan jyrkkiä juurakkorinteitä tai taiteilemaan niitä alas samalla, kun väistelee naamaa pyyhkiviä oksia.

Vaikka Keskuspuisto olisi juoksijalle tuttu vaikkapa Helsinki City Run -puolimaratonilta, niin todellisen luontonsa se paljastaa vasta, kun uskaltaa vaihtaa väylät polkuihin. Ja ehkä kaikkein parasta Keskuspuistossa on, että jos polku alkaa tuntua pahalta, niin tasaiselle pääsee tamppaamaan todella nopeasti. Se tylsempi todellisuus on harvoin yli viidenkymmenen metrin päässä.

 

Työmatkakulkineet pienen rypläilyn jälkeen.

 

Polkujen juoksija, mene itään

Jos työmatkaliikunnan haluaa hoitaa polkujuoksulla, monelle helsinkiläiselle Keskuspuisto on vaivattomuudessaan lyömätön.

Mutta jos polulle pitää päästä vapaallakin, niin silloin kannattaa suunnata itään. Vuosaaren metroasemalta pääsee pienellä vaivalla kiertämään Uutelan rantoja. Polut ovat melko helppoja, joten kilometrejä kertyy mukavasti. Lisäksi merenrannassa juokseminen tarjoaa aivan huikeita maisemia niemenkärkineen. Juoksemalla pääsee ainutlaatuisiin paikkoihin.

Haastetta hommaan saa Sipoonkorvesta. Kun lähtee Storträskin puomilta tai Kalkkiuunin tien päästä kohti Högbergetiä, liian kova vauhti kostautuu nopeasti. Polut ovat teknisiä ja profiili välillä suorastaa törkeä. Ylös ja alas mennään jatkuvasti, vaikka koko ajan mennään ylös. Högbergetin huipulta näkee puolenkymmentä vesitornia, jos puuskutukseltaan pystyy mitään näkemään. Toisaalta siellä saa vetää myös täysillä kallionlakea ja hyppiä pelottavien notkelmien yli. Tekee koko ajan mieli huutaa woahaa!

Juoksumaastoihini kuuluvat myös Tapanilan pikkumetsän ja Tapulikaupungin metsän helpot polut. Meidän perheessä polkujuoksu ei nimittäin katso ikää, 4,5-vuotias poikani Lenni haluaa metsälenkille vähintään kerran viikossa, vaikka ikinä en ole mukaani vaatinut tai edes ehdottanut moista – tai ehkä juuri siksi. Kolme kilometriä menee noin puoleen tuntiin, sileällä huomattavasti alle.

Uuh! Taas mennään!

Lennin tyyli- ja vauhtinäyte Tapulinkaupungin metsästä.

Hetkeä myöhemmin saimme ihmetellä kuivunutta savikuoppaa.

 

 

Käyttäjän Relaa kuva

Relaa

Elämä ulkona - Relaa netissä