Pitkä marssi Tiibetiin

Sydän oli täynnä riemua, teki mieli huutaa se ulos. Ahmin ylängön ihmeellisen kirkasta ilmaa silmiäni siristellen. Tunsin olevani suurenmoisen elossa. Kolmekymmenkiloinen rinkka oli tänään höyhenenkevyt.

Selän takana oli paitsi Litangin kylä, myös hyvä pätkä sameaa Jangtsea, Itä-Kiinan metropolit, Gobin autiomaa ja Mongolian arot, kiskot halki Siperian, Moskova, Pietari, Tallinnan rautatieasema ja Katajakokan makasiiniterminaali. Lähtöruutu.

Olin ponnistellut tätä hetkeä kohti puoli vuotta. Edessä avautui Sichuan-Tiibet-valtatie. Haaveeni tetsata Töölöstä Tiibetiin lentämättä metriäkään oli edennyt viimeiselle, vaikeimmalle, etapille.


Yhden miehen kapina

Muutama päivä sitten olin vielä keräämässä rohkeutta Junnanin puolella. Zhongdianissa (3200 m) majataloaan pitävä itävaltalainen grunge-Andy tiesi, että Lhasan tietä vahdittiin tiukasti. Turvallisuuspoliisi on napannut lähes kaikki reittiä luvatta yrittäneet.

- Maanvyöryjen katkoma reitti on joka tapauksessa ihan saatananmoista röykytystä, luvan kanssa tai ilman, hard core rough travelling, man, Andy maalaili, ja siemaisi luomuteetään.

Valtiolliselle turvallisuuspoliisin, Public Security Bureaun (PSB), kynsiin joutuminen olisi ikävää mutta tuskin vaarallista. Valkoinen naama suojelee pampulta, mutta ei mielivaltaisilta sakoilta ja karkotuksilta. Andyn mukaan suljetuilla alueilla kiinni jääneet joutuvat automaattisesti Pekingin "mustalle listalle". Heidän on turha kysellä viisumia muutamaan vuoteen.

Luvan saaminen Junnanista tai pohjoisemmasta Setsuanista Lhasaan maitse matkaamiseksi oli mahdollista. Siihen tarvitaan vain tuhti nippu juaneja tai mieluummin dollareita, maasturi kuljettajineen ja leima oikealta paikallisviranomaiselta.

Rahaa ei ollut. Tahtoa oli. Sitä lisäsi pikkuhiljaa kasvanut inho Kiinan keskushallintoa kohtaan.

Saapuessani Kiinaan olin tuntenut vastenmielisyyttä koko maata kohtaan. Maan läpi kulkiessani tajusin pian, että kiinalaiset ihmiset ja kommunistisen puolueen johto olivat kaksi eri asiaa. Olin saanut suurenmoista vieraanvaraisuutta osakseni pohjoisesta etelään. Mutta Pekingin keskushallitusta vastaan minulla oli jotain hampaankolossani.

Kerroin Andylle ideastani yhden miehen mielenosoituksesta, patikointiperformanssista: kävelisin ja liftaisin niin pitkälle suljetussa Itä-Tiibetissä kuin mahdollista – ehkä tarunomaiseen Lhasaan asti.

Huomasin Andyn katseesta, että hän empi. Hän pohti, olisiko minusta siihen.

Samaa minäkin mietin, kun seuraavana päivänä nostin ähkien kamojani pohjoiseen menevän bussin katolle. Huomenna olisin piikkipaikalla, Sichuan-Tiibet-valtatien varressa.


Tashi delek!

- Tashi deleeeek!

- Tashi delek!

Tiibetinkieliset valtavilla hymyillä höystetyt tervehdykset raikuivat tien sivuilla, kun painelin iso rinkka selässäni kohti Batangia, viimeistä kylää Sichuanissa ennen Tiibetin rajaa. Kulttuurinen Tiibet ulottui kauas itse maakunnan rajojen ulkopuolelle.

Bussi oli jättänyt minut Litangiin suunnitelman mukaisesti. Liikenne tiellä oli olematonta. Silloin tällöin muutama kuorma-auto. En voinut olla virnistämättä, kun vastaan ratsasti buddhalaismunkki prätkällä, purppurakaapu hulmuten, pipo päässä, massiiviset Lenita Airisto -tyyliset aurinkolasit nenällään.

Hyvällä tuurilla saisin liftin syvälle Tiibetiin, erinomaisella Lhasaan asti. Huonolla taas päätyisin viranomaisten tentattavaksi ja muilutettavaksi ties minne.

En tiennyt, montako kilometriä edessäni olisi, tai kuinka kauan matkaan menisi. Askel kerrallaan, minulla ei ollut kiire.

Niityllä tien tuntumassa laidunsi iso lauma jakkeja. Satoja kiloja painavat eläimet juoksivat ketterästi kuin koirat, seassa pyöri pieniä pörröisiä jakkivasikoita. Samassa kuulin lähestyvän hevosen ja ohitseni nelisti paimentolainen, ryhdikkäänä, kuin yhtenä olentona punaruskean ratsunsa kanssa. Yakboy.

Kohensin kulkiessani sadan litran vetoista rinkkaa selässäni. Siellä oli muun muassa sooloteltta, bensakeitin, kuivattua jakinlihaa, vaatteita, untuvapusakka ja -makuupussi, hakku, jääraudat – ja päällimmäisenä punaiset minisukset.

Lhasaan livahtamista yrittävät eivät yleensä jää kiinni tien varressa, sillä partiointi ei poliiseja erityisemmin kiinnosta ja alue on laaja. He pääsevät paljon helpommalla, kun pitävät reitin varrelle toimivien hotellien ja ravintoloiden omistajat varpaillaan, ja ehkä sanktioiden uhalla velvoittavat raportoimaan epäilyttävistä kulkijoista.

Siksi olin liikkeellä täysin omavaraisesti. En kaivannut yösijaa enkä ravintolaa, ainoastaan suojaisen paikan levähtää ja ruokailla. Strategiani oli, että kaikkein jännitteisimmillä seuduilla piileskelisin päivät ja patikoisin ja liftaisin yöt.


Roistomunkki ja sen kaveri

Sain ensimmäisen kyydin. Rojautin rinkan pikkukuormurin lavalle ja hyppäsin ohjaamoon. Pikkutakkiin ja stetsoniin sonnustautunut kuski hymyili ja heitti rattivaihteesta ykkösen silmään.

Auton kojelautaa koristi Dalai Lama, pekingläisittäin vaarallinen separatisti. Mies osoitti kehystettyä kuvaa, katsoi minua ja nosti peukkunsa pystyyn. Hymyilin takaisin peukut pystyssä.

Kyyti jäi lyhyeksi, stetsonmies kurvasi läheiselle kivilouhokselle.

Alkoi tihuuttaa, ilma viileni. Vetäisin kuoritakin päälle ja katselin toiveikkaana itään, mutta horisontissa ei liikkunut auton autoa. Lähdin liikkeelle.

Lopulta kuulin moottorinäänen, se osoittautui prätkäksi. Se hidasti kohdallani, kaarsi vinosti eteeni. Prätkän selässä oli kaksi miestä, joista takimmainen oli aiemmin näkemäni munkki cooleine aurinkolaseineen. He eivät vastanneet tervehdykseeni, tuijottivat vaan.

Kuskina toiminut noin kolmekymppinen viiksekäs mies nousi pyörän selästä ja tuli eteeni, sanoi jotain ja alkoi pyrkiä taskuilleni. Otin askeleen taakse ja kehotin suomeksi kaveria painumaan helvettiin.

Hän ei uskonut, korotin ääntäni ja tönäisin hänet kauemmas. Selventääkseni viestiäni kohotin trekkaussauvani huitaisuasentoon. Toivon, että he eivät huomaisi käteni vapinaa.

- Jumalautaperkele, että tällaista vieraanvaraisuutta, murahdin hampaideni välistä ja yritin näyttää uhkaavalta.

Lyhyen harkinnan jälkeen mies perääntyi, nousi noituen prätkänsä selkään, käänsi sen takaisin tulosuuntaan ja kiihdytti paikalta. Munkinkaapuinen kyydittävä jäi katsomaan kyräillen olkansa yli pyörän loitontuessa.

Tajusin, että olen yksin. Lähdin pistelemään vauhdilla eteenpäin tummuvassa illassa. Autoja ei kuulunut.

Aloin tähystellä suojaisaa teltan paikkaa, en halunnut yöllä herätä jannujen yllätysvisiittiin. Löysin hyvän paikan läheisen kukkulan laelta. Minua oli mahdoton nähdä tieltä, mutta minä näin tielle. Tuli mieleen inttiaika ja hyvän vartiopaikan kriteerit.

Pystytin teltan ja kokkailin. Katselin kiikareilla läheistä paimentolaisleiriä, koiria, nokisen näköisiä lapsia, jakkeja. Sitten laskeutui pimeys. Rannetieturi näytti 4108 metriä. Taivaalle nousi valtavasti tähtiä.


Kelirikkoteille

Aamulla kyyti nappasi varhain. Sain pysäytettyä uutuuttaan hohtavan sinisen Dong Feng -kuormurin. Itä Tuulen ohjaamossa istui jo kaksi muuta matkustajaa, maanviljelijän näköisiä. Miehillä oli kuluneet, huonosti istuvat vaatteet, karkeat mustat hiukset sojottivat pystyssä.

Kun kuski poistui hetkeksi tsekatakseen rengaspaineet, ohjaamossa alkoi tapahtua. Maajussit ryhtyivät kuumeisesti koskettelemaan istuimien kangasverhoilua, kojelaudan sileää muovipintaa, radion nappeja, suuntavilkun viiksiä. Toinen heistä alkoi tökkiä tyhjäkäynnillä pyörivän kuormurin vaihdekeppiä, seuraavassa hetkessä hän olikin jo keinotellut itsensä ohjauspyörän taakse. Miehet olivat täysin modernin hyötyajoneuvon lumoissa.

Kuskiksi itsensä ylentänyt painoi vahingossa ohjauspyörän kehään sijoitettua äänimerkkiä ja Dong Feng ulvahti. Mies säikähti silmin nähden ja jähmettyi paikalleen. Oikea kuljettaja ilmestyi hämmästyneenä oviaukkoon, ja maajussit olivat noloina kuin näpistyksestä kiinni jääneet lapset.

Muutaman tunnin kuluttua jalkauduin taas, kun auto kääntyi sivutielle. Kuski ei hyväksynyt maksua. Karttani mukaan olin ihan Tiibetin rajan tuntumassa. Halusin päästä pian sen yli ja maastoutua odottamaan pimeää.

Tie oli muuttunut. Kaventunut väylä muistutti pohjoissavolaista kelirikkotietä, öljysora oli vaihtunut hiekaksi. Kävelin hyvän tovin joen uomaa seurailevaa tietä. Vastarannalla oli pieniä pengerrettyjä peltoja, ihmisiä ei näkynyt missään.

Takaa lähestyi etupyörävetoinen maataloustraktori mahtavan savupilven saattelemana. Se seisahtui hiekka jarruissa kirskahtaen kohdalleni. Voimakkaasti vatkaavaa ohjaustankoa piteli kolmekymppinen tiibetläisheppu sammunut tupakka ja hymy huulessaan. Kuorman päällä istui likaiseen perinneasuun pukeutunut saman ikäinen nainen ja reilu kymmenvuotias poika.

Poika ei ollut etninen tiibetläinen, vaan näytti valtaväestöön kuuluvalta han-kiinalaiselta. Hänellä oli koppalakki päässään ja valkoinen säkki olallaan. Poika sujautti kätensä säkkiin ja ojensi minulle omenan. Otin sen iloisena vastaan, heitin rinkan lavan kulmaan ja kiipesin hänen viereensä.

Kuski runksautti vaihteen päälle ja nytkähdimme liikkeelle.

 

Traktorilla rajapuomille

Aikamme rymisteltyämme näin rakennuksia kauempana tien varressa. Ja puomin. Sichuanin ja Tiibetin raja.

Huidoin ja huusin kuskia pysähtymään. Minun täytyi päästä pois kyydistä, muuten ajautuisin suoraan rajavartijoiden syliin. Mutta moottori metelöi eikä kuski kuullut. Traktori pomppi villisti monttuisella tiellä ja jouduin keskittymään kiinni pitämiseen.

Lopulta hän pysäytti – suoraan ylösnostetun puomin kohdalle, vartiotuvan näköisen rakennuksen eteen. Yritin kuumeisesti piiloutua lavan likaisten reunojen taakse, mutta ne ovat liian matalat. Koppalakkipoika katsoi minua kummeksuen.

Nostin päätäni ja huomasin, että tienpenkalle asettunut kylän äijien korttiporukka katseli minua arvioiden. Rajavartijoita ei näkynyt missään.

Hyppäsin lavalta, kiepautin rinkan selkääni ja lähdin astelemaan paikalta ripeästi. Koppalakkipoika heitti säkkinsä olalleen ja kiiruhti perääni.

Kartasta tiesin, että läheisen sillan vastarannalla odotti Tiibet. Tunsin itseni idiootiksi, muka-mietitystä strategiastani huolimatta olin pöllähtänyt keskelle jonkinlaista valvonta-asemaa.

Silta tuntui hiton pitkältä, mutta kukaan ei yrittänyt pysäyttää minua. Jatkoin nopeasti vastarannalla olevien muutaman talon ohi ja asetuin vetämään henkeä isojen kivenmurikoiden taakse. Olin Tiibetissä.


Röökiä ja omppuja

Pikkujätkä pyysi röökiä. Vedimme niitä muutaman ketjussa.

En polttanut, mutta täällä missä yhteistä kieltä ei ollut, siitä oli tullut tapa kommunikoida: rööki tarjotaan, otetaan vastaan, sitten sauhutellaan yhdessä, kuin rauhanpiippua poltellen. Sama pieni näytelmä oli toistunut lukemattomia kertoja, milloin kuorma-autojen ohjaamoissa, milloin tien varressa.

Nyt yhdessä polttelun juhlavuutta lisäsi, että minulla oli jäljellä vielä jokunen West-savuke, joiden filtteri oli erilainen kuin paikallisissa.

- Amerikkalainen? poika kysyi kiinaksi ja veti silmät sirrillään savua syvälle keuhkoihin.

Nyökkäsin. Hän oli hyvillään.

Söimme vielä muutaman omenan. Poika oli saanut ne palkaksi peltotöistä. Hän oli 13-vuotias, kotoisin läheisestä pikkukaupungista Tiibetin puolelta.

Illan hämärtyessä lähdimme taas liikkeelle, kulkurikaverukset. Pian hän olikin jo kalastanut meille kyydin. Kuormurin valokeilat pyyhkivät kalliorinteeseen louhittua tietä, joka kiemurteli kohti länttä. Nukahdin.


Sisäinen jukeboksi

- Tajuatko, että on yhden puhelinsoiton päässä, että viranomaiset tulevat pidättämään sinut, ja minäkin joudun vaikeuksiin! Lähde jo kiitämään!

Rahtarimotellin pomon viesti oli selkeä vaikken suurinta osaa sanoista ymmärtänytkään. Paikassa, johon olin aamuyöliftin mukana kulkeutunut, ei läsnäoloani arvostettu. Pakkasin kamat ja luikahdin motellin portista kadulle. Nuoren reissukaverini olin jo hyvästellyt.

Viittilöin kolmipyöräisen skootteritaksin luokseni ja työnnyin rinkkani perässä sen pressukatokseen. Sohin länteen päin. Päästyäni tarpeeksi kauas kaupungin ulkopuolelle jatkoin jalan, kunnes panin leirin pystyyn suojaiseen kohtaan, keittelin ruokaa, tarkkailin mahdollista liikennettä tiellä ja nukuin. Pimeyden laskeuduttua lähdin taipaleelle taas.

Saatoin kävellä tunteja yhdenkään auton ohittamatta. Oli aikaa ajatella. Huomasin alkaneeni puhua itsekseni. Olin alkanut myös lauleskella. Sepittelin lauluja ystävistäni, joita en ollut nähnyt yli pitkään aikaan.

Meni päiviä ja taas päiviä etten tavannut ristin sielua. Päässäni alkoi tapahtua pieniä outoja juttuja. Hoksasin osaavani ulkoa Hectorin biisejä. En koskaan ollut välittänyt koko Hectorista. Nyt pidin itselleni seuraa hänen laulujaan lauleskellen, välillä hyräillen, välillä kovalla äänellä hoilottaen. Mistä nämä laulut oikein kumpusivat mieleeni?

Mietin perhettäni, vanhempiani. Lupasin itselleni, että Suomeen palattuani viettäisin enemmän aikaa heidän kanssaan. Ja että muistaisin sanoa, että he ovat minulle tärkeitä ja että olen oppinut heiltä paljon.

Minun alkoi tehdä mieli äidin paistamia isän pyytämiä muikkuja. Ne olivat parasta, mitä tiedän.


“Dalai Lama, Dalai Lama?“

Tie kulki upeiden metsien halki, edelleen jokiuomia seuraillen. Korkeusmittari näytti 3600 metriä. Tien varressa oli sankka bambumetsä, ylempänä rinteillä kohosi jyhkeitä havupuita.

Nähdessäni kiinnostavan vuoren tien tuntumassa, saatoin poiketa pariksi päiväksi kiipeilemään. Pikkuhuiput kurkottivat noin 4600 metriin. Puroissa riitti raikasta vettä ja metsissä rauhaa.

Joskus maalaiskylien liepeillä ihmiset juoksivat kesken peltotöiden luokseni. He puhuivat vain tiibetiä, nolotti edes tarjota heille kiinaa, miehittäjien kieltä. Lhasaan oli enää muutama sata kilometriä, mutta näille ihmisille se taisi olla matka kuuhun.

Moni heistä mainitsi Dalai Laman. Hymyilin ja nyökkäilin. Tajusin vasta myöhemmin, että he olivat tainneet kysyä, olisiko minulla antaa heille valokuva hänestä. Ei ollut. Olin tietoisesti jättänyt kuvat pois luettuani opaskirjoista, että pelkkä niiden hallussa pito saattoi johtaa vaikeuksiin viranomaisten taholta. Nyt päätös kadutti.

Tapasin silloin tällöin myös han-kiinalaisia tienrakentajia, jotka puskivat urakkaansa kohti länttä, ihan niin kuin minäkin. He asuivat pressuteltoissa jopa neljän ja puolen kilometrin korkeudessa, lumen keskellä. Eikä heillä ollut ruskovillaa ja untuvaa lämmikkeenään öisin, kuten minulla, elintasokulkurilla.

Tienrakentajilla oli virikkeet vähissä. He olivatkin riemuissaan ja osoittivat villisti suosiotaan, kun näkivät vuoristotien mutkasta esiin astelevan valkonaaman rinkkoineen, pienet sukset päällimmäisinä.


Elämän ihme

Aloin heräillä öisin epämiellyttävään tunteeseen. Peräaukkoni kutisi, vaikka olin huolehtinut hygieniastani. Tiesin, mitä se tarkoitti. Minulla oli loisia.

Ajatus tuntui inhottavalta, etenkin, kun ulostetta aamuauringossa vilkaistuani näin matkaseuralaiseni. Ne olivat pieniä valkoisia matoja, jotka nostelivat hätääntyneinä päätään jouduttuaan pimeästä ja lämpimästä kylmään ja kirkkauteen.

Pikkuhiljaa aloin nähdä asian viihdearvon. Minussa oli matoja! Minusta tuli matoja. Aika siistiä.

Joutilaassa kulkijan mielessä alkoi pyöriä kaikenlaisia mielleyhtymiä alieneista aina raskaana olemiseen. Jollain oudolla tavalla aloin kiintyä matoihini. Minä kannoin mukanani elämää.

Välillä epäilin mielenterveyttäni, mutta yhtä kaikki, tunsin itseni onnelliseksi.

Olin mennyt päivistä sekaisin. En tiennyt miten kauan olin taivaltanut kohti Lhasaa. Ehkä reilut pari viikkoa? Vai jo kolme?

Strategiani alkoi herpaantua. Aloin liikkua yhä enemmän valoisan aikaan enkä viitsinyt aina piiloutua potentiaalisilta viranomaisajoneuvoilta, valkoisilta maastureilta. Ehkä olin jo ohittanut suljetut alueet, tai ainakin herkimmät seudut? Minua alkoi epäilyttää koko ajatus suljetusta Itä-Tiibetistä, niin löperöltä valvonta vaikutti.

Vatsani alkoi reistailla. Mikään ei pysynyt sisällä. Ehkä olin keittänyt teeveteni huolimattomasti. Elimistö alkoi kuivua ja pohkeeni kramppasivat rajusti. Marssihuumori ei ollut parhaimmillaan, rinkka painoi.

Tie oli muuttunut taas. Korkeammalla ylängöllä kapeana kiemurrellut kinttupolku oli saanut asvaltin ylleen ja leventynyt.

Astelin piennarta, kun näin armeijan maasturin kaahaavan takaani. Seuraavaksi kuulin sireenit. Tie oli suora, sivuilla vain ruohikkoa, joten karkuun ei päässyt. Manasin velttouttani, olin narahtamassa.

Venäläisen Uaz-maastoauton kopiolta näyttävä auto jarrutti voimakkaasti ja kurvasi eteeni, sivuovet tönäistiin rajusti auki. Oviaukkoihin työntyi neljä päätä – neljä nauraa hohottavaa päätä.

Pian istuin takapenkillä parin turkislakkisen metsästäjän välissä. Heitä hykerrytti edelleen hauska sireenipila.


Snoop Dogg

Myöhemmin samana päivänä sain kyydin kuorma-autoilijapariskunnalta. Sovimme, että matkaisimme yhdessä suht' pitkän pätkän, pari kolme päivää. Kyydistä maksaisin sata juania, kahdeksan yhdeksän euroa. Olin hyvilläni, matka etenisi. Auto oli taas kerran sininen Dong Feng.

Ammattimiehen ottein ratissa sompaillut Kenu oli luihuviiksineen kuin han-kiinalainen versio räppäri Snoop Doggista. Kenun pienessä, pulleassa ja kovaäänisessä vaimossa oli puolestaan jotain sarjakuvahahmomaista. He muodostivat hyvän tiimin.

Vaimo haltioitui kyynärvarteni vaaleista ihokarvoista ja alkoi kiinalaisella mutkattomuudella nyppiä niitä. Kaupunkien läpi ajaessamme he kehottivat minua makaamaan pää alhaalla istuinten takana. Olimme siis edelleen suljetulla alueella.

Keittelimme päivälliset yhdessä tien varressa. Minulla oli kuivalihaa, heillä riisiä, kasviksia ja painekattila.

Pariskunnan auto oli pommi. Korjasimme päivittäin ainakin pari räjähtänyttä lahoa rengasta ja sihiseviä hydrauliikka- tai jäähdytysletkuja. Opin paljon Dong Fengien yksinkertaisesta anatomiasta. Kunnioitukseni Virallista Kuorma-autoa kohtaan nousi päivä päivältä. Kenu puolestaan haltioitui Leatherman-monitoimityökalustani.

Maanvyöryt olivat katkaisseet jälleen tien. Rahtareita oli kerääntynyt jo pitkäksi letkaksi jonottamaan läpipääsyä. Sortumasta pääsi kuitenkin läpi jalan, joten hyvästelin Snoop-Kenun vaimoineen. Tuntui upealta päästä taas patikoimaan.

Tajusin, että parilla hyvällä liftillä saattaisin päästä Lhasaan asti. Ymmärsin myös sen, että käveleminen ei ollut enää hyvä vaihtoehto, sillä tien varsilla oli koko ajan enemmän asutusta ja elämää.


Viimeinen aamiainen

Seuraava yölifti vei minut jo Nyingchiin asti. Täältä ei olisi kuin muutama tunti Lhasaan. Tämä saattaisi olla viimeinen varhaisaamuni on the road. Kuski jätti minut Nyingchin laitakaupungille ja osoitti paikan, mistä voisin jatkaa liftaamista.

Minulla oli ulvova nälkä. Päätin sallia itselleni ensimmäistä kertaa viikkoihin kunnon aamiaisen. Kadun varrella oli monia ravintoloita, poikkesin lähimpään.

Tilasin keitettyjä kananmunia, höyrystettyä taikinaleipää, teetä, riisivelliä ja nuudelia pikkelsillä. Ystävällinen tarjoilijatyttö toi annokseni, johon kävin ahnaasti käsiksi.

Nostaessani päätäni vellikiposta tajusin olevani pulassa. Ravintolaan alkoi vyöryä univormupukuisia turvallisuuspoliisin PSB:n edustajia. Olin tullut valinneeksi heidän suosikkipaikkansa.

Hiljaisesti vislaillen kampesin rinkan selkääni ja suuntasin ovelle. Aamiaista nauttineet poliisit seurasivat lähtöäni hieman hämmentyneen näköisinä.

Ovella minua tuli vastaan kaksi PSB-upseeria. Toinen heistä laski kätensä päättäväisesti olkapäälleni ja kehotti ilmeisesti pysymään aloillani.

- Olenkin tässä itseasiassa juuri lähdössä, sanoin englanniksi säteilevästi hymyillen ja yritin jatkaa matkaa.

Käsi pysyi olkapäällä. Aamiaispaikan väki seurasi minidraamaa herpaantumatta. Pian paikalle saapui muutaman sanan englantia puhuva poliisi.

- Follow me.


Kuulustelu ja karkoitus

Kävelimme läheiselle poliisiasemalle. Saattaja ei lämmennyt small talkiini.

Minut ohjattiin isoon, valoisaan toimistoon, jossa oli ruskea kokolattiamatto ja seinällä iso Kiinan kartta. Huoneessa oli kaksi ihmistä. Massiivisen kirjoituspöydän takana istui nelikymppinen PSB-upseeri, vähän sivummalla hänen kirjurinsa, mustaan hameeseen ja punaiseen villatakkiin sonnustautunut keski-ikäinen rouva.

Peruskoulunopettajan oloinen poliisiupseeri vaikutti hermostuneelta. Hän pyysi passini ja aloitti loputtomat kysymykset: mistä tulossa, minne menossa? Ammatti? Millä kulkuvälineellä liikkeellä, mitä valokuvannut? Enkö tiennyt, että olin rikkonut Kiinan lakia oleskelemassa suljetulla vyöhykkeellä? Vai onko minulla erikoislupa liikkua siellä? Kenen kanssa olin puhunut?

Vastasin, että olen opiskelija, matkalla Lhasasta trekkaamaan Itä-Tiibetiin. Suljetusta vyöhykkeestä en ollut kuullut, enkä tarvittavista lisäluvista. Olen Kiinassa, ja Kiinan viisuminihan oli kunnossa.

- Yksi Kiina, yksi matkustusasiakirja, ehdotin kysyvään sävyyn, ilman vastakaikua.

Kirjurin kynä rapisi hänen kirjatessaan asioita ylös sanelun mukaan. Muuten oli hiirenhiljaista.

Yritin rentouttaa tunnelmaa panemalla tupakaksi, tarjosin kuulustelijallekin. Hän ei ollut tupakkamiehiä.

Mistä olin alunperin saapunut Tiibetin, miten? Mitä rinkassani on? Kysymyksiä tuli sarjatulella, mutta sävy oli virkamiesmäinen, ei kovisteleva.

Jouduin tyhjentämään rinkkani lattialle. Minua ärsytti, sillä tiesin mikä vaiva oli saada tungettua kaikki takaisin jonkinlaiseen toimivaan järjestykseen. Ollakseni uskottava naiivi turisti, en piilotellut ärtymystäni.

Melkein anteeksipyydellen kuulustelijani sanoi, että joutuisi kirjoittamaan minulle sakon ja lähettämään takaisin Lhasaan.

Puolen tunnin kuluttua istuin Lhasan bussissa, johon upseerismies oli minut henkilökohtaisesti saattanut. Taskussani oli kuitti 500 juanin, noin 45 euron, sakosta. Ihan hyvä diili, ajattelin.

Virallinen lupa ja matka Junnanista tai Sichuanista Lhasaan olisi maksanut ainakin 5500 juania, ja olisi ollut tylsä non-stop-kyyti maasturin takapenkillä. En olisi koskaan tavannut omenasäkkipoikaa, ystävällisiä kuorma-autokuskeja enkä ehkä loisiakaan.

Tiesin, että olisin perillä tavoitteessani muutaman tunnin kuluttua.

Kiinni jääminen näin viimetingassa harmitti, mutta samalla tunsin helpotusta.

Piileskely oli päättynyt. Illalla olisin Lhasassa.

 

Juttu kuvineen ensijulkaistiin Suomen Outside-lehden numerossa 2-2005. Lehteä päätoimitti Antti Laiho, yksi Relaa.comin nykyisistä tekijöistä.

Geolocation
Foorumilinkki: 
http://www.relaa.com/index.php?topic=37346.0

Artturi Kröger