Nepal on vuoristovaeltajan paratiisi

Kiinan ja Intian väliin pusertuneelle seudulle eivät vuoristovaelluskohteena vedä vertoja edes Norja, Alpit tai Andit. Mikä Nepalista sitten tekee trekkaajan paratiisin? Muun muassa se, että maailman mahtavimman vuoriston, Himalajan, sylissä pääsee totisesti lähelle vuoria. Tuntuu, että kasitonnisia jättiläisiä yltää hipaisemaan kättä ojentamalla.

Nepalin laariin sataa myös ikiaikainen polkujen verkosto, jonka johdattelee halki elävän maaseudun. Se tekee vuoristovaellusmatkasta aina myös aikamatkan: vuoristokylissä ei edelleenkään mikään liiku pyörillä ja kapeat, pengerretyt peltosuikaleet kynnetään puhvelien vetämällä puuauralla. Ihmisten päivärytmin sanelee auringonnousu ja auringonlasku.

Nepalin puolesta puhuu lisäksi eurooppalaisittain edullinen hintataso. Yksinkertaisiin majataloihin, teetupiin, pääsee yöksi muutamalla eurolla, joten teltan mukana kantaminen ei ole useimmilla vaellusreiteillä tarpeen. Teetuvista saa myös simppeliä, hiilihydraattipitoista trekkiruokaa tolkun hintaan. Riisi- ja pastaruoka-annokset maksavat korkeintaan muutaman euron riippuen siitä, miten korkealla liikutaan. Ylempänä kaikki on kalliimpaa, koska kaikki raaka-aineet tuodaan paikan päälle kantajien selässä.

 

Nepalin trekkausreitit vievät usein halki elävän maaseudun. Trekkaaja näkee vuorten lisäksi arkista elämänmenoa, eikä villieläintenkään bongaaminen ole epätavallista. Kuva Annapurna Base Camp -vaellukselta. (Kuva: Artturi Kröger)

 

Ei edellytä vuorikiipeilytaitoja eikä urheilijan suorituskykyä

Vuoristovaellusreittejä on valtava kirjo kevyestä päiväkävelystä kuukauden koitoksiin, joissa nousu- ja laskeutumismetrejä kertyy helposti Everestin verran. Trekkaamisesta voi nauttia jokainen kohtuullisessa kunnossa oleva ulkoilija, jolla ei ole isoja ongelmia polvien kanssa.

Trekkaaminen ei ole vuorikiipeilyä. Siinä ei tarvita köysiä tai hakkuja, mutta kenkiin kiinnitettävät jääraudat, jotka lisäävät askelvarmuutta lumella ja jäällä, saattavat joskus olla tarpeen.

Trekkireitit voivat johdatella kulkijan jopa viiden ja puolen kilometrin korkeuteen vuoristosoliin ja ylängöille. Siellä omatomisesti liikuttaessa tarvitaan peruspatikoijaa parempia tietoja, taitoja ja välineitä.

Tavallista on, että vuoristovaellusreiteillä ei ole juurikaan lääkärinpalveluita tarjolla. Omatoimitrekkaajan kannattaakin varmistaa, että ensiapu- ja itselääkintätaidot ovat kunnossa ja EA-pakkaus ajan tasalla. Paras suomenkielinen opaskirja on Kaukomatkailijan lääkintähuolto ja ensiapu. Rintataskuun sujahtavan opuksen on kirjoittanut retkikuntalääkäri Heikki Karinen.

 

Trekkaaminen ei ole vuorikiipeilyä, vaikka vuorilla kirmaillaankin. Lunta löytyy kengän alle ympäri vuoden ylempänä vuorilla. Kuva Everest Base Camp -trekiltä. (Kuva: Artturi Kröger)

 

Palkkaa kantaja hyvällä omatunnolla

Suomalaisulkoilijasta voi tuntua oudolta, että joku muu kantaisi maksua vastaan hänen rinkkaansa. Nepalissa tämä on kuitenkin luontevaa ja osa elävää kulttuuria. Trekkaajalla ei ole mitään erityistä syytä sinnitellä vuoristopoluilla kaikki kamat selässään, kun muutaman euron päivätaksalla saa värvättyä kantajan. Näin vaeltaja voi nauttia retkestään ennemmän vain päiväreppu selässään, ja samalla hän tulee tukeneeksi paikallistaloutta. Nepal on erittäin köyhä maa ja matkailutulot ovat merkittävä osa ihmisten toimeentulosta monella seudulla.

Kantajat ovat olleet vuosisatoja merkittävässä roolissa Nepalin arjessa. Vaikeakulkuisimmille poluille ei ole asiaa muuleilla, jakeilla tai muilla juhdilla, pyörillä kulkevista ajopeleistä puhumattakaan. Tavarat liikkuvat yhä ihmisten selässä.

Jokainen, joka näkee nepalilaiskantajan työntouhussaan, vaikuttuu. Usein pienikokoiset kaverit kiidättävät yleensä 30-60 kilon kuormaa häkellyttävällä vaivattomuudella. Kantajien keskuudessa kuulee joskus tarinoita jopa sadan kilon lastien sankarikantajista. Työjalkineina on usein rantasandaalit tai lenkkarit, myös lumella tarvottaessa. Kantajat retuuttavat tarvittaessa selässään myös väsymyksen tuuperruttamia länsimaisia vuorillaliikkujia etenkin vuoristotautitapauksissa. Naiskantajiakin näkee, joskin harvoin.

Myös oppaan palkkaamista kannattaa harkita. Asiansa osaava ja kielitaitoinen paikallisopas nostaa trekkausreissun aivan toiselle tasolle: tiedot ja tarinat luonnosta, vuorista sekä paikallisesta kulttuurista avaavat suomalaisvaeltajalle uuden maailman. Omin nokkineen reittejä tarpoessa se jäisi tavoittamattomiin.

 

Vuorivaellusreitin perusduunari, kantaja, työssään. Nepalissa kantajat aloittavat hommat usein hyvin nuorina, jopa 13-vuotiaina. Nykyään monet kantajat etenevät muutaman vuoden jälkeen trekkausoppaiksi. Kuvan opas ja jakin peräpeili kuvattu Everestin alueella. (Kuva: Tommi Laitervo)

 

Varovaisuus on tarpeen vuorilla

Vuoristovaeltaja kohtaa alavien maiden patikoijaa enemmän riskejä. Ohut ilmanala altistaa vuoristotaudille (Acute Mountain Sickness, AMS), joka pahimmillaan johtaa kuolemaan. Ödeemat välttääkseen on viisasta edetä 2500 metrin yläpuolella niin rauhallisesti, että elimistö ehtii sopeutua hupenevaan happeen. Sopeutumistahti on erittäin yksilöllinen. Lähes kaikki sopeutuvat lopulta ohueen ilmaan.

Nepalissa, kuten kehittyvissä maissa aina, kannattaa kiinnittää erityistä huomiota hygieniaan. Käsien pesusta kannattaa tehdä usein toistuva rutiini. Lisäksi aina ennen ruokailua on viisasta käyttää käsidesiä. Samoin kannattaa menetellä vessakäynnin jälkeen. Moni vuoristovaellus on hyydähtänyt ärhäköihin mahavaivoihin.

Yksin trekkaaminen ei ole järkevää monestakaan syystä. Soolokulkija joutuu helposti kiipeliin pienenkin haaverin seurauksena. Monessa paikassa kännykästä ei ole mitään hyötyä, kenttää ei ole. Vaikka Nepal on länsimaiselle matkailijalle turvallinen maa, aina silloin tällöin vuoristovaeltajia katoaa. On vaikea arvioida, moniko heistä joutuu rikoksen uhriksi, mutta selvää on, että yksin liikkuva trekkaaja on turvaton.

 

Vuoristovaellusreiteillä on turvallisinta liikkua ryhmässä. Vuoriryövärit ovat hyvin harvassa, mutta pienikin nilkan nyrjähdys voi aiheuttaa sooloretkeilijälle vaikean tilanteen. Kuvan ryhmä taittaa taivalta Everestin suunnalla. (Kuva: Artturi Kröger)

 

Jakit ja muulit kuormureina

Jyhkeät jakit kuuluvat Himalajan vuoristokulttuuriin. Ne kantavat kymmenien kilojen kuormia, tuplasti kantajien normisatsiin verratuna. Jakkeja näkee etenkin korkealla kulkevilla reiteillä, kuten tunnettujen vuorien perusleirien läheisyydessä.

Uljaita, satojen kilojen painoisia, eläimiä on viisasta väistää, ja muistaa vieläpä väistää aina ylärinteen puolelle. Vauhkoontuneet jakkihärät pukkailevat joskus trekkaajia ja kantajia alas jyrkänteiltä.

Alemmassa korkeudessa sijaitsevilla reiteillä rahti kulkee usein usein muulien tai hevosten selässä. Usein osa karavaanieläimistä on saanut kaulaansa lehmänkellon tai erilaisia tiukuja, joten trekkaajat osaavat varoa niitä ennalta ahtaissa paikoissa. Jakin sontaa kuivatetaan ylempänä vuorilla polttoaineeksi.

 

Kuormajuhtia palaamassa Everestille päin, kuva napattu Tengbochen luostarin edustalla. Mutta onko kyseessä timmi jakki vaiko jakin ja naudan ristisiitos, dzo? (Kuva: Artturi Kröger)

 

Rakasta kenkiäsi ja ne rakastavat sinua takaisin

Tärkein trekkaajan varuste on hyvin sisäänajetut vaellusjalkineet. Jalat joutuvat koville lähes joka päivä, sillä reitit kulkevat tyypillisesti jyrkästi ylös ja pian taas alas jokilaaksojen seuraillen. Myös purojen ylityksiä voi reitille sattua. Usein talsitaan kivikossa tai hiekalla, mutta yhtä hyvin trekillä voi tulla vastaan myös lunta, mutaa ja rapakoita. Paras jalkine hengittää ja pitää vettä.

Varusteiden keventyminen näkyy trekkireiteilläkin. Nahkaisten, varrellisten vaelluskenkien sijasta yhä useammin kulkija kipittää Gore-lenkkareissa. Monilla reiteillä ne ovat kuitenkin turhan heppoisat, ja kuormittavat tarpeettomasti kinttuja. Jäykkä pohja auttaisi kivikossa liikuttaessa, eikä matalankin varren nilkalle tarjoamasta tuesta olisi haittaa.

Fiksu trekkaaja osoittaa jalkineilleen rakkautta ja huolenpitoa läpi reissun, joka saattaa kestää useita viikkoja. Kenkien säännöllinen puhdistaminen ja tuulettaminen pitää ne kunnossa ja jalat tyytyväisinä.

Toinen kriittinen varuste on korkealaatuiset aurinkolasit riittävän tummilla linsseillä. Lähes yhtä tärkeä varuste on lippis tai lierihattu, joka suojaa porottavalta vuoristoauringolta. Myös niska kannattaa kätkeä buffilla tai muulla vastaavalla rievulla.

Kriittisten välineiden sarjaan lukeutuvat myös kevyt kuoritakki ja vedenpuhdistusvälineet. Ylivoimaisesti paras vedenpuhdistaja teho-paino-kätevyys-suhteeltaan on nestemäinen jodi. Sitä saa Suomessakin vaivattomasti monista apteekeista. Vettä on helpoin siemailla juomapussista letkulla, jolloin nestetasapaino säilyy ilman, että huikan ottaminen pysäyttäisi liikettä.

Kävelysauvat ovat syystäkin yleistyneet trekeillä. Parhaiten toimii teleskooppisauva, oman maun mukaan joko parina tai yksittäisenä sauvana. Sauvoista on apua etenkin jyrkissä alamäissä, joissa on usein isohkoja harppauksia edellyttäviä kivisiä portaita.

 

Helpoissa maastonkohdissa pärjää maastojuoksutossuillakin, mutta kivikoissa ja lumidumppien jälkeen kulkija arvostaa tukevampia bootseja. Trekkisauvoista on hyötyä etenkin jyrkissä alamäissä, joissa polvet joutuvat töihin. Kuvan suomalaisryhmä trekkaa Everestin suunnalla. (Kuva: Artturi Kröger)

 

Parhaat kelit keväällä ja syksyllä

Suomalaisulkoilija, joka ei säikähdä vilpoista keliä tai sadepisaroita, voi painella vuorille vuoden ympäri. Antoisimmat kelit ovat keväällä ja syksyllä, ennen ja jälkeen monsuunisateiden. Kaikkein otollisin aika vuoristomaisemien ihailuun on syksyllä, loka–marraskuussa.

Monsuuniaikaan, kesällä, vuorilla liikkuminen on mahdollista. Intoa tosin saattaa hillitä muutama seikka. Subtrooppisissa laaksoissa polut muuttuvat mutavelliksi ja iilimatoja saattaa olla paikka paikoin vaivoiksi asti. Ylempänä vuorilla puolestaan isot lumidumpit voivat tukkia reittejä, etenkin vuoristosolia, päiviksi jollei joskus viikoiksikin. Myös lumivyöryjen riski kasvaa.

Talvikausi, joulukuusta maaliskuulle, on sekin antoisaa vuorilla. Silloin tulee huomioida, että osa trekkireiteistä saattaa olla kokonaan tukossa lumen takia, ja että auki olevillakin reiteillä monet teetuvista on kiinni. Lisäksi vilpoisat lämpötilat asettavat lisävaatimuksia makuupusseille ja vaatteille. Suomalainen arvostaa talvitrekeillä sitä, että ruuhkat eivät rasita.

 

Kirkkaimmat näkymät Nepalissa on tarjolla yleensä loka-marraskuussa, monsuunisaiteiden jälkeen ja ennen mahdollisia talvimyräköitä. Kuvassa kirjoittaja ihailee Tiibetin vuoria Nepalin puolelta, Langtangin kansallispuistosta. (Kuva: Amit Shestra)

 

Namaste! - Varo koukkuuntumista!

Suomalaisille vuoristovaeltajille on tavallista, että Nepalin reissu ei jää yhteen kertaan. Ensimmäisen kerran Himalajan pikkujättiläiseen lähdetään yleensä vuorten perässä. Sitten löydetään toinen vetovoimatekijä: sydämellisen vieraanvaraiset nepalilaiset.

Luonnoltaan ja pinnanmuodoltaan erittäin monimuotoiseen maahan sopii hyvin, että se on myös etnisesti hyvin kirjava. Maassa on kymmeniä eri kansanryhmiä, jotka puhuvat jopa lähes sataa eri kieltä. Yleiskielenä maassa käytetään nepalia. Maailman korkeimpien vuorten lisäksi Nepalissa on paljon vehreitä seutuja. Siellä onkin bongattu esimerkiksi lähes 850 lintulajia, ja maan eteläosien kansallispuistoissa käyskentelevät tiikerit ja sarvikuonot. Monien trekkireittien varsilla on helppo törmätä riekkuviin apinalaumoihin.

Hindut ovat Nepalin suurin uskonnollinen ryhmä, mutta etenkin vuoristoseudulla myös buddhalaisia on paljon. Nepalin kulttuurisiin erityispiirteisiin kuuluu hindulaisuuden ja buddhalaisuuden kiehtova sekoittuminen. Sen kohtaa vuoristovaeltajakin lukuisissa luostareissa ja temppeleissä.

Trekkausreissun järjestäminen ei ole ylivoimaista omatoimisestikaan. Jos budjetti sallii, suorin tie Himalajan maisemiin kulkee kuitenkin kotimaisten matkatoimistojen kautta. Suomesta opastettuja vuoristovaellusmatkoja tekevät Aventura, Mandala Travel, Olympia ja Tema. Reissujen hinnat vaihtelevat parista tuhannesta eurosta reiluun kolmeen tonniin reissun keston ja vaativuuden mukaan.

Tamang-nainen valmistaa teetä suomalaistrekkaajalle Langtangin kansallispuistossa. Nepalilaisten vieraanvaraisuus ja ystävällisyys tekevät vaikutuksen. (Kuva: Artturi Kröger)

Ulkoministeriön kattavasta Nepal-tietopaketista löytyy infoa nepalilaisesta yhteiskunnasta ja elämänmenosta. (Kannattaa huomioida, että viisumin hakemiseen liittyvät detaljit saattavat muuttua ajan myötä.) Kiehtovasta maasta on kirjoitettu paljon myös Wikipediaan.

 

Relaan vuoristovaellusjuttusarjan seuraavissa osissa on luvassa Nepalin suosituimpien trekkien esittely, sekä matkakertomus vuoristopoluilta.

Kirjoittaja on Relaan toimittaja, joka on viettänyt Nepalissa yhteensä parisen vuotta, joista suuren osan trekaten ja vuorikiipeillen. 

Artturi Kröger

Vuorinymfi
Käyttäjän Vuorinymfi kuva
Offline
Viimeksi kirjautunut: 1 vuosi 7 kuukautta sitten
Liittyi: 27.04.2013 - 19:31

Tässä on tuotu kaikki Nepalin hyvät puolet. Minulla on ollut aikomus kirjoittaa omaan blogiini Annapurnan kierämisestä 45+ naisen näkökulmasta matkatoimiston retekllä. Suunnitteluvaiheessa minullakin oli mielessä lumen reunustamat polut kuten tämän artikkelin kuvissa.

Sattumalta polullamme oli paksusti muuta kulkijaa, aaseja ja aasinpaskaa. Ruokaa oli saatavilla ja kantajamme olivat mahtavia. He olivat samalla oppaina ja neuvojina. Naisen näkökulmasta katsottuna minua ei pelottanut retkellä, mutta Pokharassa ja Kathmandussa minusta tuntui, että nopeasti pimenevässä illassa suurehkot miesryhmät istuskelivat ja seurailivat kulkijaa. Rohkea kun olenkin, käännyin aina takasin valaistulle turistipolulle.

Kun perehdyin maan sosiokulttuuriseen tilanteeseen ja naisen asemaan, masennuin aika pahasti. Parempi olisi ollut katsella pelkästään vuoria. Maalle on annettu maailman kauneimmat näkymät, samalla kansalle ei ole annettu älyä hyvinvointinsa rakentamiseksi. Kuulin niin monta asiaa, joilla ihmiset vaikeuttavat omaa elämää ihan itse. Ja vuoristossa eläminen on haaste sinänsä. Sain luultavasti Kathmandun ilmasta niin pahan allergisen astman ja limakalvoallergian, että Suomen lääkärit eivät osanneet hoitaa. Ihmiset polttavat kaupungissa kaikenlaista muovista ruumiisiin. Yön pimeydessä näin, miten naiset selvittiviät säkkipimeässä joen rantaan kasattua jättimäistä kaatopaikkaa. Paikallisopas kertoi, että roskista löytyy aina kierrätettävää seuraavan kastin edustajille.

On hyvä kysymys, voinko nauttia itsekkäästi kauniista vuorista kiinittämättä huomiota paikalliseten vointiin.

En ole vielä löytänyt vuortani.

Artturi Kröger
Offline
Viimeksi kirjautunut: 1 vuosi 11 kuukautta sitten
Liittyi: 30.08.2011 - 15:09

Kiitti kommentista, Rotwaileri, aina kiinnostavaa kuulla, miten eri ihmiset kokevat tietyt paikat ja ympäristöt.

Olet oikeassa ihan varmasti, että Katmandun laakson ilmanlaatu on kehno. Itsekin pyrin viettämään Katmandussa aikaa mahdollisimman vähän. Ilmanlaatu on ainakin paikallisten mukaan pikkuhiljaa kohenemassa, jahka saavat laakson katuverkkojen mittavat päällystystyöt - jos ei valmiiksi niin ainakin - etenemään.

Sekin on varmaan aika pitkälle absoluuttisen totta, että missä kuormajuhdat liikkuvat, löytää sontaa saappaansa alle.

Nepal on köyhä kehitysmaa. Niissä valitettavasti tuppaa olemaan yhteiskunnallisia epäkohtia. (En usko, että kyse on puutteista nepalilaisten älynlahjojen alueella. Monimutkainen ongelmamytty.) Virheetöntä matkakohdetta etsivälle saattaa jäädä aika vähän vaihtoehtoja. Selvää on, että matkailu eikä vähiten trekkaaminen on merkittävä tulonlähde nepalilaisille.

Uhkaavat tilanteet tuppaavat olemaan melko yksilöllisesti koettuja. Harmi homma, jos sulla sellaista fiilistä oli. Nepalhan tunnetaan hyvinkin turvallisena kohteena matkailijalle.

Jos haluaa jeesata paikallisia ja reissata, niin siihenhän on nykyään onneksi aika hyviä systeemejä, kuten Kapua (www.kapua.fi, kannattaa tsekata myös Oma Kapua).