Kamarakas: Haglöfsin windstopper-fleecetakki

Olen ollut välillä vauhdikas, myönnän. Toiset ovat jääneet pidemmäksi aikaa rinnalleni viipymään, toisia olen koskettanut ehkä vain lyhyesti.

Mutta vaikka olen välillä katsonut muualle, on hän ollut aina mielessäni, vähintään taustalla, tullakseen sieltä esiin, kun tarvitsen. Tapasimme kahdeksan vuotta sitten Lappeenrannassa. Aloittelin aikuista elämääni, etsin seikkailuja. Kaipasin mukaani hauskaa ja mukavaa kumppania, jonka kanssa iloita matkoilla ja keneen luottaa tiukoissakin paikoissa.

Yhteiset harrastukset ovat lujittaneet suhdettamme. Olemme vaeltaneet Suomessa, käyneet yhdessä ensimmäisellä pitkällä reissulla Alpeilla, katselleet väriään vaihtavaa Ulurua Australiassa. Jaamme myös arjen. Olemme lenkkeilleet viileissä syksyn illoissa, istuneet hiljaa ja välillä puheliaamminkin savuisilla nuotioilla. Hän on tarjonnut henkisen tuen lisäksi myös fyysistä turvaa, kun olen väsyneenä maannut teltassa, eikä niskani alle ole muuta tyynyä löytynyt.

Pidän värikkäistä persoonista, siksi en halunnut täysin mustaa. Hinta, jonka hänestä maksoin, oli siihen aikaan nuorukaiselle kallis, sillä en ollut aiemmin maksanut kumppanuudesta kolminumeroista summaa. Välittäjä vakuutti, että hän on reipas, pärjää missä vain ja tyydyttää tarpeeni. Uskoin, enkä ole pettynyt, vaikka välillä olen itse pettänyt.

Olemme olleet yhdessä läpi vuosien. Hän pitää huolta hygieniastaan, mikä on aina plussaa, kun henkilökohtaisista asioista puhutaan. Mutta silkkihansikkain en ole häneen koskenut, vaan välillä kyyti on ollut kovaa. Mutta eihän häntä ole kaapissa säilytettäväksi tarkoitettukaan. Kunto on pysynyt hyvänä, ryppyjä ei ole rakkauteen ilmestynyt.

Kuten kaikki vanhat parit, tunnemme toisemme läpikotaisin. Solakka muoto, toisin kuin saman heimon toisilla edustajilla, on pysynyt kuosissaan, eikä kummallekaan osapuolelle ole muodostunut vatsapussia. Olemme muotoutuneet toistemme näköisiksi. Kainalo löytää paikkansa, kuten vuosien aikana olemme tottuneet. Kun hän on päälläni, vaistoan kuin Pavlovin koira, että nyt mennään. Harvan tyypin kanssa tulee samanlaista kipinää saman tien, mutta meillä synkkaa hyvin.

 

Matkakumppani, ystävä ja apuri

Tiedän, että tunteilu on typerää. Ei pitäisi takertua keneenkään, koska kaikki on lopulta väliaikaista. Mutta kyse ei olekaan järjestä - muutenhan ei uskaltaisi elää ollenkaan. Yritän aina muistuttaa itseäni, että toista osapuolta täytyy arvostaa. Ei saa suhtautua välinpitämättömästi, vaan pitää hyvää huolta; sillä tavoin etenemällä molemmat voivat hyvin.

Meillä on paljon yhteisiä muistoja. Vain minä ja hän tiedämme, millaista oli skinnailla ensimmäistä kertaa elämässä Alpeilla liian vähillä juomavarannoilla (yksi tölkki kokista), miten lämmitimme toisiamme, tai lähinnä hän minua, kun syksyllä heräsin teltassa kylmään aamuun (kesämakuupussit hittoon). Vain me muistamme, kuinka pyyhin naama paleltuneena hänen päältään jäähileitä talvisen juoksulenkin jälkeen, ja sitten vasta mietin valkoista nenääni (bandana, seuraavan kerran bandana).

En usko, että tiemme eroavat vielä pitkään aikaan. Tietysti joskus tulee aika, jolloin suuntaamme omiin suuntiimme, mutta sitä ei kannata murehtia nyt, vaan nauttia hetkestä. Sillä etukäteen murehtimalla ei uskalla tehdä mitään.

 

Kamarakas on juttusarja, jossa kerrotaan henkilökohtaisesti tärkeistä ulkoiluvälineistä. Haluatko kertoa omasta rakkaastasi? Ota yhteyttä info at ulko.fi.

Artikkelisarja: 
Foorumilinkki: 
http://www.relaa.com/keskustelu/index.php?topic=40878.0

Arttu Muukkonen