Iranissa vuorilla pääsee pakoon sääntöjä ja määräyksiä

Kirkkaanväriset istuimet nappaavat meidät tuolihissin kyytiin, kun lähdemme viettämään vapaapäivää Teheranin pohjoispuolella nousevaan Darband-vuoristoalueelle.

Kymmenen minuutin tuolihissimatkan jälkeen saavumme yläasemalle. Olemme liikkeellä vasta yhdeltätoista – suurin osa päivävaeltajista starttaa aamuseitsemältä ja on karannut jo ylemmäs vaellusreiteille. Yläasemaa ympäröivät coffeeshopit ovat hiljaisia.

Niinpä mekin lähdemme oppaani kanssa marssimaan kohti ylempiä reittejä.

Iranin pinta-alasta yli puolet on vuoristoa ja aavikkoa. Iranilaiset ovat ylpeää kiipeilykansaa ja vuorilla liikkuminen on yhtä tavanomaista kuin hiihtolenkille lähteminen suomalaiselle. Vuorilla liikkuminen on myös edullinen harrastus. Suurimman osan vuodesta lämpötila pysyy reilusti plussalla, joten varustukseksi riittävät tavalliset ulkoiluvaatteet.


Teheran jää kulman taakse vasemmalle.

 

Vapaa-ajan viileä viettopaikka

Poluilla kohtaammekin aivan tavallisia teheranilaisia. Pariskuntia, kaveriporukoita, äitejä lastensa kanssa. On perjantai, eli persialaisen kalenterin mukaan pyhäpäivä. Silmiinpistävää on suhtautuminen vuoristoon. Kun suomalainen katsoo luontoa hieman luonnonuskosta ammentavaa ukonpelkoa mielessään ja menee metsään hiljentyäkseen, tullaan Iranissa Teheranin lähivuorille päinvastoin vapautumaan ja viihtymään.

Joka puolelta kuuluu huutoa, kun kaveriporukat juoksentelevat pitkin polkuja piknik-peittojensa ympärillä. Jotkut juhlivat syntymäpäivää, toiset ihan vain viikonloppua. Enemmän rauhaa rakastavat vuorilla liikkujat ovat ajaneet tunnin parin ajomatkan päähän vaeltaakseen hiljaisuudessa. Tämä alue on jätetty kaikkien nautittavaksi, vähän kuin huvipuistoksi.

Ilon ja riehakoinnin ymmärtää. Persiaksi on sanonta, jonka mukaan islamin säännöt eivät päde, kun noustaan tietyn korkeuden yläpuolelle. Niinpä vuorilla ei totalitaristinen valtio valvo kansaansa ihan jo käytännön syistäkin, joten vuorilla uskalletaan olla rennommin. Lähellä yläaseman kahviloita istuu maastossa porukka tyttöjä ja poikia, jolla on avoimesti olutpullot edessään. Teheranin kaduilla se ei olisi mahdollista – alkoholi on kielletty, eikä eri sukupuolien keskinäistä hengailua ilman seurusteluaspektia katsota edelleenkään kaikissa piireissä hyvällä. Kun kaupungilla bussit ja metrovaunut on jaoteltu miesten ja naisten osastoihin, ei täällä tarvitse sellaisista välittää.

Vuoristossa on myös viileämpää ja ilma puhtaampi kuin vuorten ympäröimässä ja saasteiden peittämässä Teheranissa. Iranin pääkaupunki sijaitsee tasaisesti nousevalla tasangolla. Eteläpäädyn korkeus merenpinnasta on noin 1200 metriä, ja vauraat pohjoiset kaupunginosat nousevat 1700 metriin asti.

Vuoristossa pääsee helposti vielä useita satoja korkeuserometrejä ylemmäs, joten kaupungin hautovat 35 lämpöastetta muuttuvat tuulenvireiseen kesälämpöön helposti.


Hussein Vahidi, Alireza Dorudi ja Mohammadreza Javari tulevat joka viikko vuorille. He ovat käyneet haikkaamassa jo 50 vuoden ajan. Kun kahdeksalta lähtee, on paluumatkalla yleensä jo kahden aikaan iltapäivällä. "Ai tulet Suomesta? Oij, teillä siellä Pohjoismaissa pidetään huolta ihmisistä. Iranilla on hurja maine, mutta me haluamme olla ystäviä kaikkien kanssa. Eihän kukaan pidä sodista."

(Tapaamisen jälkeen herrat halusivat välttämättä tilata minulle ja tulkilleni teet ja keksit.)


Äiti on poikansa kanssa viettämässä päivää vuorilla. "Poikani on hieman tukeva, joten liikunta tekee hyvää." Äidin toiveesta heidän nimiään ei julkaista.


Vuoristossa liikkuminen on koko kansan huvia.



Nuoret viihtyvät vuorilla porukalla.


Piknik-tauolla muurin suojassa. Vesiputoukset olivat komeita.

 

Kiipeilijöitä näkyvissä - myös kaupoissa

Jatkamme vaellustamme pölyisiä polkuja pitkin. Välillä reitit ovat leveitä kuin Karhunkierroksella Kuusamossa, toisinaan kiipeämme mielestäni ihan oikeaa 4a:ta lenkkarit jalassamme ja reput selässämme. Ohitamme niin varjoisia laaksoja kuin auringonpolttamia rinteitä. Olen matkassa Iranin-oppaani Roozbehin kanssa. Hän etenee maastossa hämmästyttävän näppärästi. Aito-iranilaiseen tyyliin vaatetuksena ovat lenkkarit, farkut ja pikeepaita. “En ole kiinnostunut outdoor-varusteista. Ei niitä oikeasti tarvitse,” hän puhisee, kun ohitsemme kulkee ohjatulla vaelluksella oleva ryhmä. Heillä kaikilla on jämerät vaelluskengät, teknistä vaatetta, kävelysauvat ja asianmukaiset reput juomaletkuineen.

Vuorikiipeily on kasvattanut viime vuosien aikana suosiotaan Iranissa. Teheranissa on yksi katu täynnä kiipeilykauppoja. Suosituimmat artikkelit ovat vaelluskengät ja kuoritakit. Iranissa vaateteollisuus kärsii kauppasaarrosta – kankaita on vaikea hankkia, ja ulkomaalaiset tuotteet ovat kalliita.

Esimerkiksi Mammutin liikkeessä vaatteet ja varusteet maksavat saman verran kuin Suomessa. Iranissa palkkataso on noin kuudesosa Suomesta, joten tuotteet ovat todella kalliita. Toisaalta Iran on suurten tuloerojen maa, eli hyvin toimeentulevilla on varaa hankkia varusteet viimeisen päälle.

Tunnin seikkailun aikana olemme ohittaneet vesiputouksia, jyrkänteitä ja katselleet upeita maisemia. Etelä-Suomessa asuvalle tuntuu hassulta päästä katselemaan vuoristomaisemia ja liikkumaan vuorilla näin pienellä vaivalla. Hissi kaupungilta ja ylös. Suomessa pääsee tietysti vartin kävelyllä metsään, mutta jylhät vuoret ovat silti hengästyttävämpi maisema kuin mäntymetsä.


Darbandin alue kuuluu laajempaan Alborz-vuoristoon.

 


Kiipeilykurssilaisia.

 

Lopulta saavumme kiipeilijöiden suosimalle alueelle. Ison laatan äärellä on meneillään köysikiipeilykurssi. Parinsadan metrin päässä yksinäinen boulderoija haastaa kiveä. Kuinka ollakaan, Fereidun Alaie on Iranin kiipeilyliiton valmentaja ja tänään vain treenaamassa omaksi huvikseen. Hän työstää Salom-nimistä reittiä. Suomeksi se tarkoittaa tervehdystä. Teheranissa asuva Alaie kertoo käyvänsä täällä treenaamassa viikoittain.
"Täällä on noin 40 reittiä, kivi on hyvää graniittia. Nyt kiipeän 6b:n reittiä, vaikeimmat täällä ovat 8b:n tasoa."

Iranilla on takanaan vanha kiipeilyhistoria. Niinpä kiipeilyliittokin on hyvin organisoitunut. Harrastajia on tuhansia, ja suosio kasvaa Alaien mukaan jatkuvasti. Erityisesti Iranin korkein huippu, Damavanti on suosittu trekkauskohde. Alaien kollegat käyvät säännöllisesti Euroopassa koulutuksissa, juuri nyt syksyllä yksi ryhmä on lähdössä Chamonix´n Ensa-vuoristo-opaskoulun ohjaajille tarkoitetulle kiipeilykurssille.

Fereidun Alaie on Iranin kiipeilyliiton valmentaja.

Alaie Salom-reitillä.

 

 

40 vuotta vuorilla

Iltapäivällä on aika suunnata takaisin alas kohti laaksoa ja hissiä. Aurinko porottaa vielä voimissaan, ja kolme litraa vettä ovat huvenneet jo aikaa sitten. Alaie saattaa meidät paluureitin varrelle ja näyttää samalla kaksi lähdettä, joista voi ottaa juomavettä. Iranilaiset ovat tunnettuja ystävällisyydestään, ja samaa tarinaa jatkaa myös Alaie. Ennen kuin eroamme hän antaa puhelinnumeronsa vielä, jos emme löydä alas tai “jos tarvitset mitä tahansa apua”. Ulkoilijat ovat samaa heimoa.

Alhaalla kohtaamme ravintolansa terassilla rastapäisen miehen. Habib Bahman on asunut vuorilla koko elämänsä, 42 vuotta. Hän pyörittää ravintolaansa ja elää onnellisena miehenä vuorilla. Mitään syytä mennä ruuhkaiseen Teheraniin hän ei näe.
“Eihän täältä tarvitse lähteä mihinkään. Pidän huolta tästä ravintolasta ja lisäksi pihallani on puutarha, jonne kiipeilijäkaverini tulevat päivän jälkeen rentoutumaan. Täällä viihtyy oikein hyvin.”


Habib Bahman ravintolansa terassilla.

Bahman käy alhaalla kaupungissa enintään kerran kuussa. Ravintolan elintarvikkeet ja muu tarpeellinen kulkee muulien selässä. Vuoristossa ilman on puhtaampaa ja ihmiset rennompia, Bahman sanoo.
“Viikonloppuisin täällä käy paljon porukkaa, mutta arkisin ja talvisin on rauhallista.”

Kun on nähnyt iranilaisen hipin, alkaa ymmärtää entistä paremmin paikallista vuoristoelämää.

 

Kirjoittaja vieraili Iranissa elokuussa 2013.

Geolocation

Arttu Muukkonen