Hampaiden kalinaa, kärsimystä ja oivalluksia

Istun pöydän ääressä, pöytäliina on vitivalkoinen, aterinrivistö kiiltelee edessäni. Viinilasit ovat puolillaan. Katson hymyillen ystäviäni, kaikkialta kuuluu puheensorinaa. Eteeni tuodaan pieni höyryävä kuppi - tatti-kvinoa-teetä - kokin tervehdys aterioiden välissä. Katson kuppiin, nostan sitä hieman lähemmäs. Samassa tatin haju tulvahtaa sieraimiini.  Se tuntuu tukahduttavalta ja aiheuttaa välittömän, hallitsemattoman yökkäysreaktion.

Olen yhtäkkiä takaisin aurinkoisessa elokuun päivässä Muotkatunturissa. Istun varvikossa, olo on tyhjä, välinpitämätön. Katselen, kuinka ketoosipöllyinen kurssikaverini oksentaa aamulla keittämänsä tatin palat maahan käsittämättömällä voimalla. Sanon itselleni, että tatin syönti loppuu tähän. Olen ollut täällä kolme päivää, neljäs on juuri alkamassa.

Osallistuin Suomen Survival Killan järjestämälle ulkoilun turvallisuuskurssille elokuussa 2011 Muotkatunturissa, Inarin seudulla. Viikon aikana opettelimme suunnistamaan ja selviytymään maastossa minimivarustuksella ja vain luonnosta saatavalla ravinnolla. Käytännössä tämä tarkoitti noin 80 kilometrin vaellusta erämaassa ilman ruokaa ja varusteita, yöpymistä taivasalla vaellusvaatteissa, ilman majoitetta tai makuualustaa. Lisäksi suoritimme erilaisten tehtäviä kehon ja aivojen kärsiessä ketoosista, aineenvaihdunnan häiriötilasta.

En ollut koskaan aiemmin edes paastonnut kotioloissa, joten minua arvelutti, miten selviäisin fyysisestä rasituksesta ilman ruokaa. Myös kylmyys pelotti – tiesin, että yöllä lämpötila saattoi mennä pakkasen puolelle.  

Hyiset yöt

Yöt olivatkin vaikeita. Palelin. Unen määrää on jälkikäteen vaikea arvioida, mutta tuntui siltä, että olin koko ajan hereillä.

Neljättä päivää seuraava yö oli pahin. Kehoni oli riutunut syömättömyydestä, ja läheisestä järvestä nouseva kylmä kosteus tunkeutui luihin ja ytimiin. Nukkumisesta ei tullut mitään, kehoni tärisi ja hampaani kalisivat. En pystynyt hallitsemaan omaa kehoani! Oli pakko nousta ylös. Yritin pitää itseni lämpimänä kävelemällä ylös ja alas rinnettä, jossa yön majapaikka sijaitsi. Liikkuminen oli kömpelöä paitsi kohmeisuuteni myös kovalla maalla nukuttujen öiden ja vaellettujen kilometrien takia. Hyvin vähäisen ravinnon takia reisilihakset menivät maitohapoille ja mieli oli tyhjä.

Kompastellessani ylös alas rinnettä keskellä yötä kysyin itseltäni: mitä ihmettä teen täällä? Miksi olen tullut tänne vapaaehtoisesti? Pysähdyin ja nostin katseeni tunturikoivikosta kuun valaisemalle peilityynelle järvelle. Sen yllä leijui usvaa. Siellä täällä lähimaastossa näkyvä hento tulenloimotus osoitti muiden kurssilaisten yöpaikat. Kaikkialla leijui levollinen hiljaisuus. Siinä hetkessä en halunnut olla missään muualla, mistään hinnasta. 

Viidentenä päivänä vaelsimme ryhmänä yli tuntureiden. Poimin matkan varrelta tuntureiden keskellä sijaitsevalta uskomattomalta hiekkadyyniltä mukaani yhden valkoisen ja yhden tummanruskean pyöreän pienen kiven ja laitoin ne taskuuni. Ruskea kivi kuvaa öitä, valkoinen päiviä.

Päivät olivat minulle helppoja, ne olivat täynnä tekemistä ja suunnistamamme reitit kulkivat usein tunturien lakien yli –  sellaisiin paikkoihin, joista näki kauas, maisemiin, joissa pystyn hengittämään, rentoutumaan, latautumaan.

Kourallinen marjoja

Syötävää, jolla olisi ollut jonkinlaista ravintoarvoa, löytyi hyvin vähän. Sain sentään kerättyä kulkiessani marjoja suuhuni: mustikoita, variksenmarjoja ja pari lakkaa. Puolukat olivat vielä raakoja. Kalan saaminen osoittautui hankalaksi saamistamme siimoista ja koukuista huolimatta.

Energiavaje vaikutti odotettua vähemmän fyysiseen suorituskykyyni. Ehkä kyse on loppujen lopuksi mielentilasta, siitä, mihin päättää pystyä ja olosuhteista joissa vain on selvittävä. Viikon mittaan vajosin kuitenkin hetkittäin välinpitämättömyyden ja tyhjyyden tilaan. Tietynlainen vetämättömyys, aloitekyvyn puute ja sen vähäisenkin tarmon suuntautuminen täysin epäoleellisiin asioihin oli yllättävää.

Kuvittelin etukäteen, että prosessoisin viikon aikana kaikenlaisia omia ajatuksiani – mutta niitä ajatuksia ei juuri ollut. Pää tyhjeni. Tunnit, minuutit, sekunnit menivät miettiessä lähinnä seuraavaa askaretta, tehtävää tai jalan siirtämistä toisen eteen. Opin lukuisia uusia erätaitoja, mutta eniten opin itsestäni, omista tuntemuksistani ja siitä miten oma kehoni ja pääni toimii, kun minua kokeillaan. Sain lisää perspektiiviä siihen, mihin venyn, mihin kaikkeen pystyn. 


Viimeisenä päivänä vaelsin jälleen ylös, kohti tunturin lakea. Maasto oli kumpuilevaa, hengästyin, reidet olivat taas hapoilla ja liikkuminen hidasta. Saavuin polulle, missä oli helpompi kävellä, mutta nousu tuntui jaloissa silti. Kehoni heräsi pikkuhiljaa, kun pääsin tunturin päälle ja maailma avartui. En voinut kuin hymyillä. Askel lensi ja olo oli kevyt. Tuuli puhalsi kasvoilleni katsoessani ylös taivaalle. Minä selvisin tästäkin, ajattelin.

Matka taittui joutuisasti yli tunturin, alas kohti tunturikoivikkoa, metsää. Vähitellen maasto tasaantui ja aloin kuulla kaukaista hälyä. Kesti hetken ennen kuin tajusin sen olevan maantiellä liikkuvien autojen ääntä. Se alkoi vetää minua tunturista takaisin kohti arkielämää. Olo oli haikea, kiitollinen kaikesta koetusta.

Muutamaa viikkoa myöhemmin istun autossa katsellen ikkunasta vilisevää metsää, johon oli jo tarttunut syksyn värejä. Olin ollut Repoveden kansallispuistossa Olhavalla kalliokiipeilemässä. Oli ollut normaali syyskeli ja vettäkin oli tuli niskaan. Olen aina ollut herkkä palelemaan. Vielä kaksi kuukautta sitten olisin ehkä valitellut koleaa säätä ja tupannut itseni Michelin-ukoksi. Mutta nyt olin ollut reissussa minimivaatetuksella ja kuivatellut sateen kastelemia vaatteita illalla nuotion ääressä. Nyt tiedän, milloin minulla on oikeasti kylmä. Tunnen itseni paremmin.

Teksti: Riina Kekkonen
Kuvat: Mikko Anttilainen 

Kirjoittaja osallistui Suomen Survival Kilta ry:n Ulkoilun turvallisuuskurssille 13.-21.8.2011. Survival Killan tarkoituksena on lisätä tietoutta ulkoilun turvallisuusriskeistä ja niitä vastaan suojautumisesta, luonnon ravinnon ja -tarveaineiden hyötykäytöstä sekä luonnon- ja ympäristönsuojelusta.

Foorumilinkki: 
http://www.relaa.com/keskustelu/index.php?topic=37707.0
Käyttäjän Relaa kuva

Relaa

Elämä ulkona - Relaa netissä