Bradat Lyngenissä: kausi kasaan kissakalalla ja iltarandolla

Talven paketointireissu oli edessämme jälleen toukokuun lopulla, kun suuntasimme Janin kanssa Lyngeniin laskemaan kauden viimeiset laskut ja aloittamaan kalastuskautta. Paikan päältä oli kantautunut huhuja liian lämpimistä keleistä ja vyöryvistä lumista, mutta tien päälle piti päästä.

Oli vähän outoa lähteä helteisestä Oulusta kohti pohjoista, mutta tunnelmat olivat hyvät, kun Rollossa hyppäsin Jönssin kanssa autoon ja nokka kohti Norjaa ja Lyngseidetin kylää.  Majapaikkanamme toimi tuttu turvallinen Sørheim Brygge, jossa mökki odotti valmiina kaikkine mukavuuksineen ja kalastusveneineen.

Kelit olivat todellakin kesäiset: lämpöä reilut 20 astetta. Heti perille päästyä meikäläinen oli jo laiturilla viskomassa uistinta ja ja jallittelemassa ensimmäisiä seitejä, kun Jani vielä purki kamoja autosta. Ilta meni saunoessa ja mökin terassilla maisemia ihastellessa.

Kimmon piti päästä nakkelemaan uistinta ennen kuin ehti purkaa kamoja autosta. Kuva: Jani Johansén

 

Ensimmäinen päivä: hiihtoa ja kalastusta


Aamupuuro ja eilisen lehti. Kuva: Jani Johansén


25 asteen helteessä moreenia ei tarvinnut onneksi nousta montaa sataa metriä. Kuva: Jani Johansén

 

Aamulla ei perinteiseen tyyliin pidetty kiirettä minnekään, nyt ollaan lomalla! Muutaman kahvikupin ja kalastelun jälkeen suunta mäkeen. Koska keli oli niin kesäinen ja lämmöt kerrankin oikeasti todella ylhäällä, päätimme käydä lähiseudun tutuimmalla vuorella. Store Kjustindenilla (1488 m) olemme käyneet monta kertaa aiemminkin, joten turvallinen reitti on tuttu sekä ylös mennessä että alas tullessa.

Me bradakset ollaan niin persaukisia sponsoroituja hiihtäjiä, että joudumme itse suunnittelemaan laskupaikat ja nousureitit. Ajat muuttuvat, sillä sosiaalista mediaa seuratessa näyttää siltä, että esimerkiksi Setämiesten hiihtotiimillä on niin hyvät matkakassat, että he pystyvät palkkaamaan aina reissuillaan ammattioppaan, joka kiltisti ohjaa poikia ja kertoo, missä on kivaa ja turvallista laskea. Kyllähän se vähän kateutta herättää, myönnämme!

No mutta, lunta oli vielä hyvin ja lumiraja lähes autolla asti. Monot jalassa ei tarvinnut nousta kuin parisataa metriä ja päästiin skinnaamaan. Jäätikkö oli hyvin ummessa ja nousu oli maisemia katsellessa aika leppoisaa länkytystä. Muutama kuru, jotka olivat mielessä, näyttivät kuitenkin sen verran kuumottavilta, että päätimme nousta loivinta reittiä huipulle.


Lumi oli iltamäessä jo melko kypsää. Kuva: Jani Johansén

Topitettiin mäki alle neljässä tunnissa. Kunto siis ihan hyvä alpeilla lonitun kauden jälkeen. Janillakin ketara nousi hyvää tahtia vaikka kaveri oli reilu parikuukautta laskematta Chamonixissa helmikuussa tapahtuneen pikku vyöryonnettomuuden seurauksena. 

Huipulla kaikki kiire sitten loppui, t-paitasillaan syötiin eväitä ja paranneltiin maailmaa, ei perkule että oli hyvä fiilis vaan istuskella näissä maisemissa. Ok, talvella lumi on parempaa mutta loppukeväästä valo, lämpö ja aikataulusta piittaamattomuus tekee keväthaikkaamisesta luksusta.
Laskiessa saatiin pikkasen pintoja irti ja välillä oli pakko mennä vähän sivuun odottelemaan, kun sohjovyöryt lotisivat omista käännöksistä kohisten alas. Mutta kuten sanoin, mäki on niin tuttu että laskun pystyi suunnittelemaan hyvin ja niin turvallisesti kuin mahdollista, eli ei hätää.

Alhaalla autolla hymy korvissa halailtiin ja tuumattiin, että elämä vois olla paskempaakin.  Ilta meni sitten taas saunoessa ja kalastellessa koti laiturilta.

 

Toinen päivä: Kalastus- ja suksenhuoltopäivä


Kalastuspäivä. Kuva: Jani Johansén


Kimmo ja norjalainen kissa. Kuva: Jani Johansén

Aamulla ajateltiin, että kun nyt kerran lomalla ollaan, niin pyhitetään päivä kalastukselle. Sen verran suksia hiplailtiin, että voideltiin sivakat laiturilla kalastuksen ohessa. Naapurimökin belgialaiset vähän katselivat touhua kummissaan, kun ukoilla kiertää vuorotellen virveli ja voitelurauta kädestä käteen.

Ilta vietettiin sitten vuonolla veneellä päivällistä pyytäen. Tänne ei kannata ylimääräistä ruokaa kaupasta roudata, jos vaan sattuu kalamuona maistumaan. Sen verran varmaa saalis on. Saatiinkin sitten turskien, koljien, seitien ynnä muiden ohessa komea noin kuusikiloinen merikissa. Helevetin ruma muinaisjäänne varmaan esihistorialliselta ajalta, mutta pirskatin hyvä ruokakala! Päivällispulma oli siis ratkaistu ja mökille sauna päälle ja kisu fileiksi. Ei paskempaa evästä.

Mua kuumotti kalastaminen vielä sen verran, että kävin autolla yhdessä varmassa meritaimenmestassa viskomassa rannalta uistinta. Mulla jäi munat pataan, mutta muutama paikallinen nosti sieltä pari taimenta näytille.

 

Ja otetaan tähän väliin toimituksen pyynnöstä nopea resepti esihistorialliselle katille!

Atlantic seawolf á la Lyngen


Tästä sitä herkkua saa! Kuva: Jani Johansén

Näin väännettiin tällä kertaa. Resepti on sovellettu käsillä olleisiin raaka-aineisiin sopivaksi. Hyvää tuli! Seuratkaa siis ohjeita tarkasti.

Merikissa perattiin ruodottomiksi fileiksi ja fileet sitten viipaloitiin sopiviksi annospaloiksi. Puhtaat palat maustettiin kevyesti suolalla, pippurilla ja päälle puristettiin hieman tuoreen sitruunanmehua. Sitten vaan kisun palat kuumalle pannulle voihin paistumaan muutamaksi minuutiksi per puoli, eli kunnes mirri oli saanut nätin kultaisen värin pintaan.

Kastikkeeksi tekaisin kermaviiliä johon lisättiin hieman sinappia, sokeria, suolakurkkua ja loput sitruunan mehut, kaikki sekaisin vaan ja hetkeksi jääkaappiin asettumaan.

Lisukkeena perinteinen pottumuusi, jonka sekaan heitettiin yks bataatti tekemään muusista vähän makeampaa. Lisäksi Johansén pyöräytti meille tuoreen salaatin. Kyytipojaksi toinen meistä joi vettä ja toinen pari olutta. Kyllä tuli kupoli täyteen ja safka maistu. Lähes ilmainen luomuruoka ja tosi vähällä vaivalla. Hakkaa noin 6-0 perinteiset tonnikalapastat.

Eli vinkinä Lyngenissä haikkaajille, kannattaa ottaa kalavehkeet mukaan. Meri on täynnä ilmaista hyvää ruokaa.

T: Master Chef of Lumiverse Skipe

 

Kolmas päivä: ohjelmassa yllättäen kalastusta ja laskemista


Hiljainen hetki keskiyöllä. Kuva: Jani Johansén

Taas seuraava aamu oli lämmin kuin mikä, ja vedeltiin aamupalat taas laiturilla maisemista ja auringosta nauttien. Mäkeen ei ollut kiirettä, sillä ajattelimme ottaa niin sanotun iltamäkivuoron. Siispä ukot taas veneeseen ja vuonolle. Kalapaikka löyty pienen ajelun ja karttaplotterin seuraamisen jälkeen yhdestä syvänteen reunasta. Vettä ei ollut kuin 70-100 metriä ja sellasessa paikassa raskaiden pilkkien uittaminen on mielekkäämpää kuin yli 100 metrissä - sen verran se työstä käy, ettei sovi vanhan kropalle.

Nyt Jani vuorostaan nosti kissan pöydälle ja jälleen safka varmistettu.

Illalla sitten lähdettiin autolla ajeleen niemimaan kärkeä Storgaltenille (1219 m). Haikkaaminen aloitettin puron varresta polkua seuraten jo viheriöivässä koivikossa kuuden aikaan. Nyt lumiraja näytti olevan sen verran korkealla, että monot kiinni suksiin, paketti reppuun ja jalkaan suosiolla vaelluskengät. Lumirajalle päästiin alle tunnissa ja ei muuta kuin länkyttämään. Valo oli mahtava, koska aurinko heitti valoaan jo aika matalalta, ei tuulen häivääkään ja lämmötkin alle 20 asteessa.


Tuulettomassa kelissä on leppoisa länkyttää. Kuva: Jani Johansén

Jo ylös mennessä näki, että nyt on hyvää tiedossa. Lumi oli yllättävän kovaa eikä upottanut yhtään. Välikenttä meni helposti ja topin jyrkänne noustiin suosiolla kiipeämällä. Monoilla potkimme vuorotellen polkua hankeen.

Ylhäällä olivat kyllä taas maisemat kohdillaan! Aurinko oli painumassa mereen ja ympärillä vuoret hehkuivat oranssin punaisina. Lasku oli ehkä kauden siistein, täydellinen pohja missä noin sentin firni päällä, ei minkäänlaista vyöryvaaraa ja mäki tuupattiinkin sitten yhtä soittoa alas. Tähän oli hyvä lopettaa, ei voi kuvitella parempaa. Ukkoja hymyilytti, kun nostelimme kamoja suksiboksiin vasta puolenyön jälkeen.

Aamulla heti herätessä auto kohti härmää ja se siitä. Nopea pisto mutta kannatti tehdä.

Taas talvi oli ja meni, seitsemän kuukautta suksilla. Suomessa, Kanadassa, Ranskassa, Sveitsissä, Italiassa ja Norjassa. Ja mikä parasta, ei mitään asiaa ortopedeille! Hyttyset saa tulla, jatketaan lokakuussa!


Kuva: Jani Johansén

Miksi aina Norjaan?

Norjan läheisyys ainakin täältä Pohjois-Suomesta katsottuna tekee paikasta kyllä käymisen arvoisen aina kun mahdollista. Vain muutama tunti enemmän ajoa kuin kotimaisiin tunturikeskuksiin, mutta sitten oletkin oikeasti vuorilla.

Valinnan varaa laskemiselle Lyngenissä on vähintään riittävästi ja siellä on kaikille jotain taitotasosta, mieltymyksitä ja keleistä riippumatta. Jyrkkiä kuruja, pitkiä lojotuksia ja kaikkea siltä välitä. Sää saattaa vaihdella erittäin paskasta hyväksi jo muutamien kilometrien matkalla. Monta kertaa on käynyt niin, että nollanäkyvyys on vaihtunut hyväksi pelkästään vuonon toisella puolen ja lumen koostumus samalla vuorella pelkästään ilmansuuntaa vaihtamalla.

Vuorien ja meren kombinaatio vetää vertoja mille tahansa laskupaikalle maailmassa. Jos intoa riittää, pääsee alueella laskemaan halutessaan vuoden jokaisena kuukautena. En ole liian innokas skinnailija paikoissa, joissa myös hisseiltä saa hyvää hiihdettävää, mutta täällä skinnaamisessa on ihan eri fiilis, kun muuta vaihtoehtoa ei ole.  Niinpä haikkaaminen on luontevaa ilman horisontissa näkyvää hissien ala- tai yläasemaa.

Nykyään ensikertalaisetkin löytävät infoa laskupaikoista hyvin, löytyy useampaakin topoa ja aina kannattaa kysellä muilta alueella olleilta. Myös edullista ja hyvää majoitusta löytyy joka puolelta niemimaata. Ja omatoimimatkailijathan pystyvät yöpymään teltoissa vuonojen rannoilla tai ylhäällä vuorillakin, jos oikein innostuu.

 

Ystävällisin terveisin,
Bradat Jani ja Skipe

http://www.facebook.com/BradasFromOtherMothers
http://www.janijohansen.com

 

Arttu Muukkonen