Tulivuorikiipeilyä

Reitti huipulle

Olemme huipulla, mutta hieman myöhässä. Tarkemmin sanottuna 350 miljoonaa vuotta myöhässä. Tämä tulivuori lakkasi hengittämästä jo ennen dinosaurusten aikaa.

Olin Edinburghissa viime viikolla ja yllätyksekseni kävi ilmi, että aivan kaupungin keskustassa on sammunut tulivuori, Arthur's Seat. Tai "vuori", tänään Arthur's Seat on vain 250 metrin korkeudella merenpinnasta ja 220 metriä keskustan katujen yläpuolella. Mutta kävelyretki vuorelle Holyrood Parkin lävitse on mielenkiintoinen, ja reitistä riippuen voi tarjota myös kiipeilykokemuksia.

Salisbury Crags

Levitaatioharjoitus

Huipulle pääsevät helpointa reittiä pitkin kaikki, lapset ja koirat mukaanlukien. Sade, huono näkyvyys tai väärä reitinvalinta voi kuitenkin tehdä kokemuksesta huomattavasti haasteellisemman. Perheretkellämme heinänuha ja kaupungin katujen kuopat aiheuttivat enemmän ongelmia kuin itse vuori. (Suomalainen media luo saarivaltion terveydenhuoltojärjestelmästä melko negatiivisen kuvan, mutta se toimii kuitenkin aika hyvin. Esimerkiksi ensimmäinen käynti sairaalan ensiavussa oli ilmainen, kun sitten retkemme jälkeen kävimme hoidattamasta allergiakohtausta.)

Kävelyretken voi aloittaa esimerkiksi Skotlannin parlamenttitalon lähettyviltä, ja retkellä kannattaa myös pysähtyä St. Anthonyn kappelin raunioilla. Nämä valokuvaukselliset rauniot sijaitsevat St. Margaret's Loch-järven rannasta nousevalla rinteellä. Aivan raunioiden takana on myös pieni luola, raunioista järvelle päin katsottaessa oikealla.

Rauniot

Luola

Helpoin reitti huipulle menee Salisbury Cragsien takana. Niiden alla kulkeva reitti on hieman kivisempi ja jyrkempi. Ja myös pidempi, se kiertää vuoren ympäri.

Koirakiipeilijä

Helpoin reitti

Huiputus

Vuori on siis tänä päivänä kylmä, eikä näkyvissä enää ole edes vanhoja kraatereita tai laavavirtoja. Oli miten oli, kivimuodostelmat ja näköalat ovat todella hienoa. On hämmästyttävää löytää näin mielenkiintoinen vuori keskeltä kaupunkia.

Retki sai minut kuitenkin kirjoittamaan muistakin kokemuksista hieman aktiivisemmilla tulivuorilla.

Pinatubo

Muutama vuosi sitten olin työasioissa Filippiineillä ja halusin päästä tutustumaan paikalliseen tulivuoriskeneen vapaapäivänä. Filippiinit ovat vulkaanisesti aktiivista aluetta. Sulaa kiveä on yleensä nähtävissä ainakin jossain päin maata. (Tästä tulikin mieleeni, että jokin aika sitten selaimessani oli juuri uutinen tulivuoren aiheuttamasta tuhosta ja evakuaatioista Filippiineillä, kun sähköpostiini sitten saapui samanaikaisesti tulivuoriharrastajien sähköpostilistan kehoitus matkustaa katsomaan ko. vuorta kun se oli "parhaimmillaan". Toisille purkaus on ongelma, toisille mielenkiinnon kohde.) Matkani aikaan Mt. Mayo oli purkautumassa, ja harkitsin lähtöä katsomaan sitä. Mutta päädyin kuitenkin retkeen Mt. Pinatubolle, lähinnä sen vuoksi että Mt. Mayon aktivisuuden vuoksi sen huipulle ei pääsisi. Ja lisäksi Mt. Pinatubo oli lähempänä, vain 80 kilometrin päässä pääkaupungista Manilasta. Kuten kaikki varmasti tietävät, Pinatubo purkautui vuonna 1991 katastrofaalisin seurauksin, mutta tällä hetkellä se on varsin rauhallinen.

Kraateri-retkeilyä

Kraateri

Kävelyä

Matkani alkoi ruuhkaisesta Manilasta, jossa "Jeepneyt", erikoiset Jeep-muunnokset luovat kaupungin julkisen liikenteen verkoston. Päästyämme ulos kaupungista lyhyt matkamme kuitenkin kesti vielä kolme tuntia huonoilla teillä. Tiet loppuivat suljetulle armeijan hallitsemalle alueelle Pinatubon ympäristössä, jossa vaihdoimme kulkuvälinettä maastokuorma-autoon. Alueelle menemiseen tarvitaan Filippiinien ilmavoimien komentaja lupa ja kaksi sotilasta saattajaksi, mutta nämä järjestyivät helposti oppaan kautta. Vai järjestyivätkö? Paaluumatkalla ilmavoimat harjoitteli ilmapommitusta edessämme, suoraan kulkureitillämme. No, ehkä sotilaamme tiesivät pommituksesta ja pitivät tahallaan taukoa ennen matkan jatkamista pommitettavalle alueella. Tai sitten olimme vain onnekkaita, ettemme sattuneet kohdalle väärään aikaan.

Ilmavoiminen pommitus

Jeepneyt

Pinatuboa ympäröivä alue on kukkuloiden, jokien ja hiekkakenttien täyttämä. Jouduimme ylittämään vuorelta virtaavan joen ainakin 50 kertaa automatkan aikana. Lopuksi reitti ei kuitenkaan ollut enää ajettavissa, ja jatkoimme jalan. Marssi vuorelle kesti noin kolme tuntia, joskin mahdollisiä reittejä on useampia ja paluumatkalla kävely kesti vain tunnin.

Vuorta ympäröivät kukkulat ovat lähinnä hiekkaa ja pakkautunutta tuhkaa. Ympäristö on tuore ja rapautuu nopeasti sateiden vaikutuksesta. Maanvyörymät ja hiekkapilareiden romahdukset ovat vaarana, joten korkeimpien seinämien läheisyyteen ei kannata mennä. Kävely ylämäkeen oli rankkaa painavien varustereppujen kanssa, mutta saavuimme loppujen lopuksi kraaterin reunalle. Näky oli käsittämättömän hieno. Kraaterin seinät loistivat vihreinä ja oranssisina kraaterijärven ympärillä.

Reppumme olivat painavia, koska aiomme yöpyä kraaterissa. Tulipahan sekin kokeiltua, yöpyminen toimivan tulivuoren kraaterissa!

Uinti

Kiehuvaa vettä

Tein myös pienen pulahduksen kraaterijärveen. Vesi oli mukavan haalean lämpöistä. Järven toisellla puolella vuori on kuitenkin aktiivisempi, ja soutaessamme järven ympäri kanootilla näimme veden kiehuvan joissakin kohdin rantaa. Yritimme pysyä kanootissamme kaatumatta...

Kanoottiretki

Oli kuitenkin vaikea uskoa, että vain parikymmentä vuotta aiemmin tämä vuori purkautui räjähdysmäisesti. Nyt se oli hiljainen, kirkkaiden värien sävyttämä paratiisi.

Paluumatkallamme oli muutakin jännitystä kuin ilmapommitus. Istuimme kuorma-auton lavalla ehkö noin viidenkympin vauhdissa kun yhtäkkiä näen renkaan kiihdyttävän ohitsemme. Takarengas on irronnut!

Pyörä irtosi

Akseli

Onneksi se irtosi tasaisella hiekkakentällä, eikä vuoren seinämällä. Pysyimme ainakin pystyssä. Avolava-auton kaatuessa lava ei ole se turvallinen paikka istua. Ihme kyllä renkaan löytämisessä kesti jonkin aikaa. Korjaus ei kuitenkaan onnistunut, akselin kiinnityksen kierteet olivat kuluneet pois. Mutta ei hätää, 11 hengen retkikuntamme käytössä oli kaksi autoa, ja hetken kuluttua jatkoimme matkaa jäljellä olevalla autolla. Mukaan mahtui hyvin kaikki, kunhan osa istui konepellillä ja toiset katolla.

Rengas löytyi

Retken oppaana toimi e-Philippines Adventure Travel, joiden palveluja voin renkaista ja pommeista huolimatta suositella muillekin.

Stromboli

Nukahdin laivaan, ja herättyäni minusta tuntui kuin olisin siirtynyt Lost TV-sarjan jaksoon. Olimme saapuneet saarelle, jonka täytti klassisen muotoinen, savuava tulivuori. Meren ja vuoren väliin puristui pieni kylä, mutta missään ei näkynyt yhtään ihmistä. Tuntui uskomattomalta löytää tällainen paikka, vieläpä Euroopasta.

Olin Strombolissa, lähellä Sisiliaa. Olin lentänyt Sisiliaan muutamaksi päiväksi tulivuorivisiitille. Suoraan lentokentältä ajoin autoni Etnalle ja kiipesin huipulle kaikista ongelmista huolimatta (huono näkyvyys, parhaillaan käynnissä oleva purkausjakso, alas menevästä hissistä myöhästyminen, yöllä laskeutuminen vuorelta, yksin). Ei ehkä fiksuin kiipeilytemppu, jonka olen tehnyt.

Strombolin saari

Mutta tämä oli kuitenkin vain lämmittelyä matkan varsinaista tarkoitusta varten. Ja se tarkoitus oli päästä näkemään Strombolin laavapurkaus. Stromboli purskauttaa muutaman minuutin välein ehkä satametrisiä laavasuihkuja. Stromboli on kuitenkin hyvin ennustettavissa oleva vuori, suhteellisen turvallinen ja sitä voisi pitää jopa mahdollisena perhelomakohteena; kuka tahansa turisti voi käydä sitä ihailemassa, jos vain jaksaa kävellä muutaman tunnin.

Kuu

Kirkko

Strombolille pääsee Aeolian saaristossa kulkevilla laivalinjoilla. Laivoihin pääsee mm. Messinasta, tai jos haluaa hieman pidemmän laivamatkan niin myös Napolista. Vuoren huipulle saa mennä vain oppaan kanssa. Saaren suurin ja paras opastoimisto on Magmatrek, joka löytyy kirkon vierestä. Strombolin saari on kuitenkin pieni, oppaat ovat paikalla vain osan vuodesta, ja yhteydenpito englanniksi sähköpostilla tai puhelimitse on miltei mahdotonta.

Saari vuorelta katsottuna

Kiipeäminen alkaa kirkon takaa löytyvältä polulta, johonkin aikaan iltapäivästä. Tarkoitus on saapua huipulle hieman ennen auringonlaskua, ja kiivettävänä on vajaa korkeuserokilometri. Reitti on kuitenkin helppo, kävelyreitti kivisellä polulla. Ja se auringonlasku on kyllä kiipeämisen arvoinen; värit meren yllä ovat todella hienoja. Ja sitten ne laavasuihkulähteet. Strombolilla on 4-5 pientä kraateria, jotka purskahtelevat laavaa säännöllisin väliajoin. Näytelmää seurataan vuoren huipulta, itse kraatereiden ollessa hieman alempana, kylästä toiseen suuntaan olevalla vuoren seinällä. Joten kraaterit pääsee näkemään yläviistosta. Päivänvalossa kraatereiden räjähdykset näkyvät savuna ja ilmassa lentävinä tuoreina kivinä. Kiipeilijöillä täytyy olla kypärä, mutta muu suojavarustus ei ole tarpeen. Illan pimennettyä laavapurskahdukset kuitenkin muuttuvat kirkkaan oranssisiksi valopylväiksi, näytelmä jota on vaikea uskoa todistavansa.

Kirjoittaja huipulla

Suihkulähde

Mutta jossain vaiheessa oppaat haluavat ryhmän lähtevän takaisin alas. Alastulo tehdään eri reittiä kuin ylösnousu. Paluureitistä noin puolet on pehmeässä tuhkassa, jossa voi hyppiä alas. Tämä on suunnattoman hauskaa, ja olisi ehkä kiva kokeilla reittiä joskus lumilaudalla. Mutta on turha odottaa, että varusteissa on yhtään pölytöntä esinettä retken jälkeen. Jos taivas on kirkas ja kuu näkyvissä, alastulosta tulee kummitusmainen hyppyretki pikimustalla vuorella mereen piirtyvän kuunsillan yläpuolella.

Ei roskaa linssissä, vaan lentävää kiveä

Lisää

Tulivuorista olisi lisääkin kerrottavaa, mutta jääköön se seuraavaksi kerraksi. Tulivuorillahan voi myös hiihtää, esim. Etna, Mt. Ruapehu (Uusi-Seelanti), Chillan (Chile), Mauna Loa (Hawaii), Mt. Shasta (Kalifornia), jne. Ja muutaman päivän päästä olen lähdössä Argentiinaan, sieltä löytynee lisää tulivuoria.

Auringonlasku Strombolilla

Kuvat (c) 2009-2012 Jari Arkko, Lasse Arkko, Janne Arkko ja Charlotte Rowe

http://www.relaa.com/keskustelu/index.php?topic=41273.0

jariarkko