Kazakstan ja Khan Tengri

Nyt on matka ohi. Itse asiassa olen ollut Suomessa jo tovin, mutta nyt saan vasta istahdettua ja kirjoitettua matkastani Kazakstaniin. Palasin matkalta 19. elokuuta, nukuin yön kotona ja lähdin aamulla ajamaan pohjoiseen kohti Kuusamoa. Nyt olen ollut kotona reilu viikon ja pikkuhiljaa sopeutunut arkiseen rytmiin ja työn tekoon. Onneksi lokakuun alussa koittaa taas lähtö matkaan.

Reilu kuukausi sitten istuin Turkish Airlinesin lennolla Alma-Ataan, ja ainakin minun mielestä, kohti tuntematonta. Tunnelma oli kiehtova. Oikeastaan en tiennyt, mitä odottaa. Olin keväällä maksanut matkan varausmaksun kazakstanilaiselle pankkitilille, jonka oma pankkini ilmoitti olevan kansainvälinen riskipankki. Loppusumman maksaisin perille päästyäni ja taskussa kuumotti 1600 euroa tuohta. Ajatuksissa pyöri monenmoista asiaa; mitä jos kukaan ei olekaan vastassa tai jos jokin asia menee muuten mönkään? Tilanne olisi ollut helpompi jos olisin ollut matkassa jonkun kanssa. Tällä kertaa olin kuitenkin yksin ja matkalla kohti isoja vuoria ja suuria seikkailuja.

Kaikki meni kuitenkin hyvin. Lento laskeutui aamulla kello 4.00. Pääsin maahantulomuodollisuuksista kohtalaisen nopeasti läpi ja vastaantuloaulassa minua odotti kuski nimeltään Tony. Odottelimme puolisen tuntia kahta norjalaista jotka saapuivat ja autokuntamme oli valmis lähtemään. Suoritimme ruokaostokset kattavasti varustellussa supermarketissa, vierailimme matkanjärjestäjän toimistolla, sitten vielä viimeisenä ostosreissu paikalliseen kiipeilyvälineliikkeeseen ja automatka kohti vuoria alkoi. Kaiken kaikkiaan kaikki näytti sujuvan kohtalaisen jouhevasti.

Kuuden tunnin ajomatkan jälkeen saavutimme Kara-karan leirin. Jossain vaiheessa matkaa, vuoristoiselle seudulle päästyämme Tonyssä syttyi pieni sisäinen rallikuski ja loppumatka mentiin,  välillä jopa pelottavan kovaa vauhtia. Jälkeenpäin ajatellen tuo automatka oli ehdottomasti retken vaarallisin kokemus.

Kara-karan leiri on kuin alempi perusleiri 2200 metrin korkeudessa suurine huvilatelttoineen, ruokailurakennuksineen. Onpa paikalla pieni baarikin josta saa virvokkeita ja tietysti votkaa.

Ennen oikeaan perusleiriin lentoa ohjelmaan kuuluu useimmiten aklimatisoitumisnousu jollekin lähistön kukkuloista joista korkein nousee hieman yli neljän kilometrin korkeuteen. Lyöttäydyin norjalaisten kanssa yhteen ja kävelimme muutaman tunnin reissun 3500 metrin korkeuteen. Maisema oli huikaisevan kaunis. Alppiniittyjä ja pieniä vuoria. Kuin Sveitsissä, paitsi täällä ei ollut muita ihmisiä. Jo pelkkä kävelyretki Kara-karassa oli hieno kokemus sinällään.

Seuraavana aamuna aikaisin pakkasimme vanhan venäläisen maastoauton täyteen reppuja ja suuria base camp -kasseja. Miehet reunoille istumaan ja matka kohti helikopteria alkoi. Olin etukäteen tuuminut, miten matkaamme Kirgisian puolelle josta helikopteri lähtee. Linnuntietä matka ei ole pitkä. Muutama sata metriä. Mutta vuolaasti virtaava joki on välissä. Lisäksi Kazakstanin ja Kirgisian välinen raja on nykypäivänä suljettu, joten toiselle puolelle rajaa meneminen on periaatteessa laitonta ilman tarvittavia matkustusasiakirjoja ja minullahan niitä ei ollut. Lohduttavaa tilanteessa oli ettei asiakirjoja ollut muillakaan. Lopulta pääsimme livahtamaan Kirgisian puolelle vähän niin kuin salaa ajamalla joen yli hieman ylempää laaksosta jossa kukaan ei asu.

Ruohikkoisella kentällä meitä odotti vanha maastokuvioinen MI-8 helikopteri punainen tähti kyljessään. Tavarat lastattiin kapteenin opastuksella siten, että paino jakautui tasaisesti ja miehet kyytiin. Tulenlieskat loimottivat pakoaukoista kun turbiinit ärähtivät käyntiin. Verkkaalleen roottori alkoi pyöriä ja pian olimme kilometrin korkeudessa laakson yläpuolella matkalla kohti pohjoista Inylchek-jäätikköä.

Khan tengrin perusleiri sijaitsee pohjoisen Inylchek jäätikön reunamoreenilla. Inylchek-jäätikkö on muistaakseni kolmanneksi suurin jäävirta, jos arktisia jäätiköitä ei lasketa mukaan. Jäätikön toiselta puolen kohoaa Khan tengrin kolme kilometrinen pohjoisseinä joka vallitsee maisemaa. Jos jäävirtaa lähtee ylöspäin, sen perukoilla tulee vastaan Marble wall niminen vuori joka on saanut nimensä suurista marmoriraidoista sen kallioisessa seinämässä. Muuten joka puolella kohoaa enemmän tai vähemmän suuria vuoria lumihuippuineen. Mahtava paikka ja uskomattoman rauhallinen paikka.

 

Jäätiköllä elämä oli huoletonta. Ensimmäinen päivä meni sopeutumisessa. Sydän lyö kuin pidemmänkin juoksulenkin jälkeen ja välillä tuntuu, että ilma loppuu ja on pakko puuskuttaa hetki. Myös päänsärky kuuluu jossain määrin asiaan alussa. Toisena päivänä kävin viemässä teltan ykkösleiriin ja palasin perusleiriin.

 Pohjoispuolen perusreitti kulkee pitkälti harjanteita pitkin ensin matalamman Chapayevan sivuhuipulle josta laskeudutaan hieman alas ja sieltä jatketaan Khan tengrin huipulle. Reitti on raskas ja moneen muuhun korkeamman vuoren perusreittiin verrattuna kohtalaisen tekninen ja haastava. Esimerkiksi ykkös- ja kakkosleirin välillä ei ollut yhtään tasaista paikkaa, jossa olisi saanut hieman lepuutettua jalkoja. Korkeuseroa välillä on kuitenkin 900 metriä ja aikaa kuluu kolmesta kahdeksaan tuntia.

Itse vein pienen telttani kakkosleiriin ja kiipesin suoraan perusleiristä kakkosleiriin. Perusleiristä kakkosleiriin minulla meni aikaa 6-7 tuntia. Suurin syy tähän oli varmasti se että minulla oli matkassa vain yksi teltta. Taktiikakseni otin viettää muutama päivä kakkosleirissä, nousta siitä Chapayevalle, tulla alas perusleiriin lepäämään ja sen jälkeen koittaa huipulle.

Ensimmäinen yö kakkosleirissä oli jokseenkin ankea. Korkealla en saanut kunnolla nukuttua ja jossain määrin oli kohtalaisen kuumottavaa olla yksin teltassa pienen vuoristotaudin kourissa. Aikaisemmin kaudella kakkosleiristä oli löydetty nuori Kazakki vuoristotautiin kuolleena teltastaan. Koittaessani ensimmäistä kertaa Chapayevalle puolessa välissä matkaa jäin venäläisen ryhmän taakse. Pieni päänsärky alkoi jyskyttää eikä hommaa helpottanut yhtään venäläisten hitaus ja kivien pudottelu. Päätin lähteä alas mikä osoittautui oikeaksi vaihtoehdoksi. Olo oli todella tukala loppupäivän.

Aika perusleirissä meni lähinnä lueskellen ja kiipeilyn välipäivinä aktiviteettina oli kävellä jäätikköä kolme kilometriä ylöspäin tai vaihtoehtoisesti pari kilometriä alaspäin. Ruoka tuli pöytään kolme kertaa päivässä joten noita päivän kohokohtia yleensä odotettiin.

Kelit alueella vaihteli suunnattomasti. Pariin otteeseen jouduin lykkäämään vuorelle lähtöä päivällä lumisateen vuoksi. Ennen ykkösleiriä oli lähes aina lumisateen jälkeen pieniä lumivyöryjä. Kuitenkin niin suuria, että pari kaveria tuli lumen mukana muutaman kymmenen metriä alaspäin fixatuista köysistä huolimatta. Molempien kiipeilyt loppuivat siihen.

Vihdoin koitti aika jolloin säät ja aklimatisaatio näyttivät vihreää valoa huipulle yrittämiseen. Tai oikeastaan jouduimme lykkäämään lähtöä hieman lumisateen vuoksi. Saksalainen Holger oli jäänyt vailla kaveria, koska hänen kiipeilykumppani joutui silmäongelmien vuoksi lentämään kotimaahan aiemmin ja lyöttäydyimme tiimiksi. Lähtöä edeltävänä yönä heräsin vatsan vääntelyyn ja loppuyö meni vessassa kyykkien. Aamulla olo oli heikko. Sovimme Holgerin kanssa, että hän kiipeää ensin ykkösleiriin yöksi, josta jatkaa kakkoseen. Minä tulisin päivän perusleirissä levättyäni suoraan kakkosleiriin. Suunnitelma toteutui. Jossain vaiheessa ykkös- ja kakkosleirin väillä alkoi vatsatautisesta ruumiistani kuitenkin energiat loppumaan ja toden totta en ole koskaan ollut niin totaalisen loppu kuin astellessani viimeiset askeleet teltalleni. Koitin seuraavana päivänä nousta ylemmäs mutta vatsanväänteet ja väsymys pakottivat minut tekemään karvaan päätöksen jättää leikki kesken ja kääntyä alas. Ei huippua tällä kertaa. Uuteen yritykseen ei olisi aikaa eikä vatsani ollut yhtään parempi. Vasta perusleirissä aloitettu antibiootti paransi taudin ja olo oli taas parempi.

Sovittuna päivänä helikopteri tuli noutamaan ryhmän kiipeilijöitä takaisin Kara-karaan. Perusleiriin jäi enää muutama henkilö ja suurin osa teltoista oli jo purettu. Kolme venäläistä opasta oli lähtenyt yrittämään maailmanluokan nousua, uutta reittiä Khan tengrin pohjoisseinälle. Minä hyppäsin kopteriin ja kotimatkani alkoi. Vietin pari päivää Kara-karassa ja sain autokyydin Alma-ataan ja sieltä lensin seuraavana päivänä Suomeen.

Kiipeily Khan tengrille ei ihan ollut sitä mitä muistelin. Missään tapauksessa kiipeilyssä ei juurikaan ollut mitään teknistä haastetta. Korkeus asetti oman haasteensa suoritukseen.  Koko reitin kattavat Fixatut köydet ehkä hieman latisti kiipeilyn tunnelmaa ja sain sisäisen ääneni miettimään hommaa kiipeilyeettiseltä kannalta. Yksin matkustamisen koin myös valtavana haasteena. Tapasin valtavasti mahtavia ihmisiä, joiden kanssa tulin hyvin juttuun. Kuitenkin kiipeily olisi varmasti ollut antoisampaa, jos matkassa olisi ollut joku jonka kanssa jakaa kokemuksia. Joka tapauksessa matka oli muuten antoisa. Todella hienoja kokemuksia todella hienoissa maisemissa. Tällä kertaa ei huippua saavutettu, mutta vuori pysyy siellä ikuisesti odottamassa. Nyt uusia seikkailuja odottelemaan. Kuukauden päästä koittaa matka Jordaniaan, Wadi Rumin aavikkokallioille ja kokemaan hieman erilaisia kiipeilykokemuksia.

 

http://www.relaa.com/keskustelu/index.php?topic=41604.0

mattikivi