Ajatusten nollausta Silpasmäessä

Talvi tuli. Jotkut ihmiset valittavat kylmyydestä sekä tuosta valkeasta aineesta, lumesta, joka täyttää kaikki paikat. Mulle se on ok. Odotin talventuloa jopa aika paljon, täytyy myöntää. Kun hiutaleenkuvat ilmestyivät sääkartoille, aloin heti kyselemään kaveria hakkukiipeilyn pariin. Hiutaleet satoivat, pakkanen kiristyi, turve jäätyi ja nyt alkaa pikkuhiljaa jäätäkin syntyä kallioille. Silpasmäki on varsinkin näin alkutalvesta mitä mainioin paikka hakkukiipeilylle.

Talvikiipeilykausi on tänä vuonna lähtenyt erinomaisesti käyntiin. Pakkaspäiviä on ollut nyt reilu viikon ja olen kolme kertaa päässyt kiipeilemään. Jokaisella reissulla on syntynyt uusi reitti. Yhden näistä linjoista, sen hienoimman, nousin viime keskiviikkona.

Salon Silpasmäki on kiva kallio. Ei mitenkään mahtava, mutta ihan kelpo paikka muutaman päivän hakutteluille. Positiivisen profiilin halkaisee lukuisat halkeamat jotka muodostavat heikkoja linjoja muuten yhtenäiseen kalliomuuriin. Noita heikkouksia uhmaten koetamme valloittaa kallion. Silpasmäki on Eteläsuomalaisittain poikkeuksellisen korkea. Kallion päältä voi alla olevaa peltoa ihailla parhaimmillaan jopa 40 metriä korkeammalta. Pisimmät reitit ovat noin 25 metriä intensiivistä kiipeilyä. Kolmella seikalla kuvattuna kiipeily kalliolla on släbiä, huonosti varmistettavaa ja jännittävää.

Olin jo perjantaina skoupannut hyvännäköisen linjan Silpasmäessä. Suoraviivainen halkeama joka kulkee oikeanpuoleisen sektorin keskellä, reittien Kurapöksyt ja Avaruuskansalainen välissä. Ainoa virhe linjassa on hylly suurin piirtein puolessa välissä linjaa. Muuten kiipeily on jatkuvaa ja hankalaa. Periaatteessa varmistuksiakin saa, jos puoliksi sisäänlyötyihin hakoihin ja peckereihin voi luottaa. Maasta katsottuna oli epävarmaa pääsisikö linjaa ollenkaan ylös. Laskeutuminen varmisti että ohut sauma kulkee koko seinän ylös asti ja varmistuksiakin saattaa saada. Luottavaisin mielin lähdin ensinousulle.

Alun lapsilukon jälkeen vaikeimmiksi paikoiksi osoittautui kohta ennen hyllyä ja juuri sen jälkeen. Pari metriä peckerin yläpuolella on kohta johon saa pienen alienin jäiseen halkeamaan. Näiden päälle joutuu tekemään pari tiukkaa lukotusmuuvia huonoilla jaloilla kunnes saa lyötyä pelastusturpeeseen ja pääsee seisoskelemaan hyllylle. Hyllyllä täytyy levätä ennen seuraavaa koitosta. Ylempi kruxi toistaa koko reitin luonnetta. Kohtalaisista hakunpaikoista pitkää lukotusta huonoilla jaloilla epäilyttävien varmistusten päälle. Lopussa on vielä pieni yllätys. Todenteolla olin tyytyväinen ja onnellinen seisoessani tukevalla maalla kallion laella.

Tässä vaiheessa olen kirjoittanut jo liikaakin reitistä tuhotakseni lukijan onsight-haaveet. Pahoittelut siitä. Jotenkin tuntuu että tämä reitti, jonka nimesin ”Hautaristiksi”, on tähänastisen hakkukiipeilyurani vaikein nousu. Hakkukiipeilyssä niin kuin kaikessa muussakin kiipeilyssä on vaikeudelle kaksi aspektia: Fyysinen vaikeus sekä psyykkinen vaikeus. Kyseinen reitti on toki fyysisestikin raskas mutta suuremman haasteen aiheuttaa mielestäni pään sisäiset haasteet.

Jokainen kiipeilijä kokee kiipeilyn jännityksen eri tavalla. Jotkut kiipeilijät haluavat kiivetä tiheästi pultattuja, turvallisia, linjoja kun taas toiset kiipeävät soolona tuhatmetrisiä reittejä etsien jännitystä. Yhteistä molemmille on, että kumpikaan ei halua altistaa itseään pelolle, he kokevat vaan asian hieman eri tavoin.

Olen kaksi kertaa kiivennyt niin sanotusti liian lähelle rajaa. Rajaa jolloin ei enää pysty kontrolloimaan sitä mitä on touhuamassa. Kait se on se raja jolloin jännitys muuttuu peloksi ja silloin asiat alkaa mennä huonosti. Molemmat kerrat on ollut hakkukiipeillessä. Ensimmäinen kerta oli viime keväänä Kittelfjellissä kun kiipesin lumimyrskyssä, pimeyden keskellä, liian vaikeaa mixtaa puhelin suussa. Puhelin suussa siksi että siinä oli taskulamppu. Otsalamppu oli 150 metriä alempana repun ylätaskussa. Toinen kerta oli viime keskiviikkona kun kiipesin Hautaristiä.

Kaiken kaikkiaan kiipeilyssä on kyse pelkästään mielen hallinnasta. Vaikka tällainen kiipeily ja riskien ottaminen välillä tuntuu järjettömältä, joku voisi sanoa jopa vaaralliselta ja tyhmältä, on mielestäni mahtavaa päästä välillä tekemään asioita johon täytyy keskittyä täydellisesti. Jotenkin tuon edellä mainitun rajan lähellä käyminen on kammottavaa, mutta silti kuitenkin niin kiehtovaa. Sitä ei oikein voi ymmärtää ellei itse koe sitä. Vaikka kaikessa kiipeilyssä pääsee usein erittäin keskittyneeseen mielentilaan, on jännittävän reitin kiipeämisessä jotain mikä saa mielen täysin tyhjenemään, ajatukset nollaantumaan. Se on siisti fiilis. Kuitenkin, kuten jo sanoin, nämä fiilikset jokainen kokee eri tavalla.

Salon seudulta löytyy Silpasmäen lisäksi myös muutamia muita talvikiipeilykohteita. Muurlan kattokallio korkeimpana tarjoaa astetta vakavahenkisempää kiipeilyä, vaikeimpana reittinään legendaarinen Muurlan katto. Angelniemestä sekä Muurlan Babyface-kalliolta löytyy helppoa jäätä mätkittäväksi kunhan jäätä vaan kertyy tarpeeksi. Lisäksi on liuta pienempiä kallioita joista löytyy enemmän tai vähemmän laadukasta kiipeilyä. Nyt viimeistään hakut esiin ja jäätä hakkaamaan

 

http://www.relaa.com/keskustelu/index.php?topic=43124.0

mattikivi