Takaisin metsään

Kesä on mahtavaa aikaa pyöräillä. Jos ei satu pyörittämään pientä majoitusalan perheyritystä. Kilometrit ovat heinäkuun aikana jääneet vähille ja elokuu ei ole juuri näyttänyt valoisammalta. Liian hyvä sää tekee pyöräilystä muutenkin liian helppoa. Jännitys vähenee kun tietää, että varmasti ei sada tai jos sataa, niin aurinko kuivattaa hetkessä. Samalla alkaa muistaa 50 km sisällä kotoa jokaisen tien mutkan ja kuopan. Metsistä on mahdoton löytää uusia polkuja, koska ne joita ei ole säännöllisesti ajettu, ovat kasvaneet umpeen. Odotan syksyn epävakaita kelejä, mutaa, liukkaita kiviä ja juurakkoja. Mikään ei tunnu hienommalta kuin pestä fillaria ja ajokamoja kaksi tuntia, tunnin lenkin jälkeen.

Matkalla Narniaan

Nyt mittari näytti +31 ja oli aika ajaa Bianchi-Cupin iltakisa Porvoossa. Pam. Takana rytisee. Jollain oli hypännyt ketju alkukiihdytyksessä paikoiltaan ja kasa oli valmis. Keuhkoissa polttaa. Kolmen vartin kisa on lähes kauheinta mitä tiedän. On pakko ajaa jatkuvasti punarajalla, vaikka ei tiedä milloin katkeaa totaalisesti. Jalassa tuntuu pisto, onneksi adrenaliinia on sen verran veressä, että ampiaisen hyökkäys hädin tuskin tuntuu. Väärä ajolinja, kivi, tangon yli, mutta jaloilleen alas. Fillari roikkuu puussa. Fillari pois puusta. Sopiva väli letkasta ja menoksi. Kierroksen aikana muitakin näkyy ympäri puskia. Juurakkolasku, polkimet lyövät tyhjää, ketju on tippunut rattaalta, etuvaihtajaa räpläämällä ne nousevat taas oikeille paikoilleen ja meno jatkuu.

Välillä ei pysy pystyssä

Vauhti tasoittuu. On aikaa ajatella, lähinnä pyörän myymistä. Tasaisia kierroksia, jotka hidastuvat yhtä tasaiseen tahtiin. Kolmannella on pakko ajaa hiljempaa, jotta viimeiselle riittää vielä paukkuja. Yksin. Aina yksin. En tiedä mikä vauhdissani on kummallista, mutta huomaan aina ajavani maastokisoissa yksin. Marathon kisoissa olisi edullista ajella helpompia osuuksia letkassa, jotta ehtisi palauttelemaan ennen polkuja, joissa pitäisi olla jalkaa jäljellä. Mutta ei. Yksin. En saa edellä olevaa kiinni, eikä takana oleva saa minua kiinni. Olemme kuin magneetteja. Neljäs kierros. Toive selviämisestä alkaa kasvaa. Pitkään aikaan ensimmäinen lenkki kun fillari pysyy ehjänä. Sekin on merkillistä, että kisoissa ei ole ollut mitään ongelmia koko kesänä, mutta rauhallisilla iltalenkeillä tuntuu jatkuvasti hajoavan milloin mitäkin. Hyvä näin. Maalisuora. Sprintti. Ohi.

Paris-Brest-Paris matkan kannalta maastokilvoittelu ei välttämättä ole mitenkään erityisen hyödyllistä. Mutta se on hauskaa, ainakin ennen ja jälkeen startin. Ja kunto kasvaa kuin itsestään, kunhan vain kiduttaa itseään muutaman tunnin. Paremmassa kunnossa on mukavampi ajella pitkiäkin matkoja ja nopeampi ajovauhti tarkoittaa enemmän taukoja. Mutta on pitkiäkin matkoja hyvä ajella, jotta oppii tuntemaan itseään ja jotakin muutakin kuin lähiseutuaan. Viikonloppuna tankataan kaverin häissä sopiva määrä hiilihydraatteja ja alkuviikosta on tarkoitus ajaa ensin 400 km, sitten nukkua muutama tunti ja ajaa 200 km lisää. Yksin. Aina yksin.

-Ilpo

Kirjoitus löytyy myös blogistamme: http://parisbrestparis2015.wordpress.com/

Käyttäjän teamPBP kuva

teamPBP