Pyöräilyn pyhiinvaellus – Paris Brest Paris 2015

Vuonna 1891 ranskalaisherra nimeltä Pierre Giffard keksi, että on hyvä idea polkea pyörällä Pariisista Brestiin ja takaisin. Elokuun toisena lauantaina, 124 vuotta myöhemmin istuimme Pariisin keskustassa lounaalla toisen ranskalaisherran Francousin kanssa, joka on iäkäs ranskalainen opettaja ja sattumalta asunut vuoden Suomessa. Keskustelemme pyöräilystä ja hän kysyy miksi reittimme kulkee Ranskan tylsimpiä teitä, mutta ei totea mitään siitä, miksi ylipäätään ajamme pyörillä melkein neljä vuorokautta putkeen. Sitä ei kysy kukaan muukaan ranskalainen – se vain tuntuu jollain tavalla luonnolliselta. Perinteeltä, joka on toistunut neljän vuoden välein yli vuosisadan ajan.

 Säännöt matkalle olivat yksinkertaiset: 90 h aikaa ajaa matka, kontrolleilla pitää leimata brevet-kirja ja reitillä tulee pysyä. Simppeliä siis, enää tarvitsisi vain vähän polkea. Oma tavoitteemme oli yrittää nautiskella mahdollisimman paljon, mutta pitää muutaman tunnin “turvamarginaali” aikarajaan, jos jotain kummallista sattuisi. Kello 18.30 sunnuntai-iltana lähtölaukaus pamahti ja lähdimme matkaan aplodien saattelemana Ranskan kansallisvelodromilta, Laurent Fignonin mukaan nimetyltä tieltä. Itse velodromi ja sen yhteydessä oleva BMX-rata olivat jo nähtävyyksiä sinällään.

 

 

Karavaani vihdoin tienpäällä

 Siinä me olimme matkalla kohti Brestia välittämättä kansallisuudesta, iästä tai sukupuolesta. Kaikilla tavoitteena selvitä matkasta ehjin nahoin ja nauttia tästä pyöräilyn karnevaalista, joka valtaisi tiet seuraavan kolmen ja puolen päivän ajan. Ensimmäinen yö eteni suuressa massassa ja punainen valomeri valui kilometrien pituudelta kohti länttä. Tuli myös selväksi, että mäet eivät ole heti loppumassa tältä reitiltä. Haimme ensimmäiset leimat 226 km kontrollilta aamuneljän pintaan ja nukuimme samalla tunnin unet.

 Toisena päivänä Ilpon polvet alkoivat ilmoitella olemassaolostaan. Ja tätä ei toivottu – ei ainakaan vielä kun leikki oli vasta alkamassa. Kevyempää pyörittämistä, ei runnomista, sillä tästä selvittäisiin. Tilanne pysyi vakiona ja yhdeltätoista nappasimme toisen leiman brevettipassiin Fougeresista. Taival jatkui aaltoilevassa maalaismaisemassa ja leimoja napsahti tasaiseen tahtiin: Tinteniac (363km), Quedillac (383km) ja Loudeac (448km). Vauhdilla ei kuitenkaan juhlittu Ilpon yltyvien polvikipujen kanssa ja erityistä ihmetystä aiheutti kunnollisten ajoryhmien puute. Baanalla oli 6000 osallistujaa, mutta silti etenimme valtaosan matkasta omalla vedolla pienessä ryhmässämme, johon olimme saaneet mukaan matkalta löytyneen suomalaisvahvistuksen Arin. 

Joskus alkuillan tunteina brevetin (kisasta kun ei virallisesti voitane puhua) kärki tuli vastaan. Yksinäinen ajaja paahtoi kovalla temmolla lievään ylämäkeen rajusti puuskuttaen ja parinkymmenen hengen pääjoukko seurasi vajaa tunti myöhemmin. Tuumasimme, että mitäs hemmettiä. Näytti siltä, että kaveri oli lähtenyt irtiottoon 500 km ennen maalia. Myöhemmin selvisi, että irtiotto oli käynyt jo 700 km ennen loppua ja kaveri oli liikenteessä ilman omaa huoltoa, joka käytännössä koko muulla pääjoukolla oli. Raju meno!

 Alkuperäisen suunnitelman mukaan ensimmäinen täysi ajopäivä oli tarkoitus päättää 493 kilometrin “food & sleep” -kontrollille. Joku muukin oli ajatellut samaa ja nukkumispuolelle oli pitkä jono. Patonkia nassuun ja pikapalaverin paikka. Kello oli jo paljon, mutta päätimme ajaa 40 km eteenpäin Carhaixiin, jossa kuulemma olisi suuri urheiluhalli vartomassa väsyneitä randonneur-polkijoita. Tuvassa oli tilaa ja herätyskello asetettiin soimaan kello kuusi, luvassa oli ruhtinaalliset neljä tuntia unta, jonka vain hetkeksi vilunväristykset katkaisivat.

 

Puolimatkan krouvi häämöttää

 Carhaixista oli vain vajaa satku Brestiin, jossa oli tarkoitus olla lounasaikaan. Lähdimme polkemaan utuiseen aamuun varsin hyvällä mielellä: parin tunnin unet tekivät matkanteosta paljon siedettävämpää, aurinko alkoi hiljalleen paistaa ja pääkopassa kolkutti tieto siitä, että kohta käännytään kotia kohti. Ennen Brestiä rannikolle laskeuduttaessa oli tarjolla varsin pitkät ja vauhdikkaat laskut, jotka kuitenkin tulisi nousta ylös iltapäivän puolella. Oman suolansa matkantekoon toivat vastaantulevat pyöräilijät, jotka olivat jo käyneet puolimatkan krouvissa kääntymässä. Tässä vaiheessa näimme useamman suht mittavan pyörälijä-junan kolkuttavan Pariisia kohti, jonka myötä karu totuus alkoi valjeta meille: olimme kenties 2-3 tuntia ‘suuria massoja’ jäljessä. Aloimme hiljalleen spekuloida, että olisiko sittenkin pitänyt nukkua viime yönä vähemmän, jolloin olisimme kenties paahtaneet vastaantulevissa porukoissa vapaarattaan siristäessä, nyt tilanteelle oli tosin myöhäistä tehdä mitään.

 Toinen spekuloinnin aihe oli vähintään yhtä tärkeä: Punkkulasillinen puolimatkan kunniaksi antaisi matkantekoon mukavasti boostia, kait sitä olisi Brestissä tarjolla niin kuin jokaisella muullakin kontrollilla? Punaviinin suhteen kontrolli tuotti karvaan pettymyksen, mutta sen sijaan pääsimme kauan kaipaamaamme suihkuun. Brestin kontrollin suihkutilat sijaitsivat talossa, joka muistutti suljettua mielenterveyssairaalaa ja tuumimme, että tälle touhulle ei todennäköisesti parempaa huoltopaikkaa olisi voinut valita. Suljetulta osastolta löytyi kuitenkin suihku, josta tuli vielä lämmintä vettä ja kaiken ihanuuden kruunasivat uudet ajokuteet, joita olimme kuskanneet takalaukuissamme viimeiset puolitoistapäivää. Ainoa takaisku oli Ilpon takalaukkuun unohtunut hedelmäkakku, joka hiukan vähensi puhtaiden ajovaatteiden tuomaa raikkautta.

 Randonneur-glamour kesti kuitenkin vain hetken ja totuus oli, että menomatkaan olimme käyttäneet noin 44 tuntia, joten toiselle puolikkaalle ei olisi varaa keventää toisinkuin alkuperäinen suunnitelmamme lupaili. Mietimme hetken sitä, että nopein pyöräilijä on jo takaisin Pariisissa vetämässä lonkkaa hotellihuoneessaan. Onneksi kyse ei ole kilpailusta. Brestistä lähtiessämme pienen hymyn aiheutti havainto myös siitä, että tienvarren kylteissä luki Brestin sijaan Pariisi. Nyt oltiin ‘on the way home’, kuten Eurosportin Carlton Kirby toteaisi.

 Ilpon polvet eivät kuitenkaan sen suuremmin pitäneet paluumatkan mäkisestä alkuosuudesta ja vauhdit romahtivat taas hetkessä, kun hartaassa tunnelmassa tunkkasimme ylämäkeen. Kipua lievittääkseen buranaa oli syöty tasaisesti jo maanantaista lähtien, mutta nyt sekään ei enää auttanut. Viimeisenä kikkana ruuvasimme klossit taaimmaiseen asentoon, jotta polveen kohdistuisi mahdollisimman vähemmän vääntöä. Tai oikeastaan vain vasemman klossin, koska oikean pultin kanta tietenkin pyöristyi ja jumittui. Aamun pyöräilijäjunat olivat muisto vain ja takaraivossa kolkutti tieto siitä, että tätä menoa saatettasiin taistella tosissaan aikarajassa pysymisestä.

 Kuuden jälkeen olimme takaisin Carhaixissa. Pidimme nopean tauon ja tavoitteena oli maksimoida valoisa-aika niin tehokkaasti kuin mahdollista. Näinollen lyhensimme yleensä rauhallisen ruokahetkemme napakkaan puoleen tuntiin ja matka jatkui. Tuuli oli kääntynyt myötäiseksi ja hetken tie oli kevyt. Saimme vauhtia pidettyä yllä ja päätimme pitää toisen “kunnon” yötauon Loudeacin kontrollilla (780 km). Tunnelma satojen ihmisten kääriytyessä valkoisiin lakanoihin ison liikuntasalin lattialle oli vähintäänkin autenttinen ja paikka näytti miltei sotasairaalalta. Olimme saaneet isompia ryhmiä hiukan kiinni ja päätimme ottaa 2,5 tunnin unet, jotta ryhmät eivät pääsisi liiaksi karkuun ja saisimme heikkoina hetkinä peesiapua.

 

Ihmiset tekevät tapahtuman

 Viimeisellä kolmanneksella turnauskestävyys joutuu koetukselle. Ei ainoastaan ajajilla, vaan myös kaupunkien ja kylien varteen kertyneillä katsojilla. Vanhukset tienvarsilla heräävät aurinkotuoleistaan vapaarattaan sirinään ja alkavat refleksinomaisesti taputtamaan. Bon courage huutoja kuuluu milloin mistäkin ja paikallisten tienvarsille pystyttämät mehupisteet näyttävät entistä herkullisemmilta taukopaikoilta. Tuoreen croissantin voi välillä haistaa kilometrien päähän. Lapsilla kämmenet ovat jo punertavat kaikista ylävitosista, joita he ovat jakaneet kuudelle tuhannelle pyöräilijälle meno- ja tulomatkalla. Ihmisten tasapuolinen kannustus ja juhliminen tuntuu vähentävän polvikipuja vähintään saman verran kuin särkylääke. Tekisi mieli pysähtyä jokaiselle mehupisteelle ja kiittää ihmisiä heidän avuliaisuudestaan, mutta kello tikittää jatkuvasti. Välillä kellon tikitys ärsyttää, mutta toisaalta ilman tikitystä ei ihmisiä olisi kadunvarsillakaan. Tämä on Paris-Brest-Parisin luonne. 

 Myötätuuli avittaa vihdoin matkaamme ja innostumme pitämään reippaampaa vauhtia. Emme myöskään juuri turhaan pysähdy ja saamme tehtyä hyvin “turvamarginaalia” viimeistä yötä varten, mikäli haluaisimme silloin vielä nukkua. Toisena yönä näkemämme pahan kolarin ja lukuisten vastaantulevien ambulanssien jälkeen, olimme sopineet, että mitään riskejä pyörän päälle nukahtamisesta tai liian väsyneenä ajamisesta ei kuitenkaan oteta. Etenkin kun alamäissä vauhdit helposti kasvavat suuriksi ja reaktionopeus on rasituksen sekä väsymyksen takia samaa luokkaa kuin talvihorroksesta juuri heränneellä kilpikonnalla. Pahin näkemämme esimerkki tästä oli, kun ohitimme takavasemmalta alamäessä polkijan, jonka ajolinja heitteli jatkuvasti vastaantulevien kaistalle. Kun lähestyimme ohitushetkeä edessä olevan linja kaartoi enemmän ja enemmän vastaantulevien kaistalle päätyen miltei vastapuolen ojaan, jolloin huudahdimme varoituksen. Kaveri oli nukahtamaisillaan rattiin.

 Viimeisenä iltana törmäämme sattumalta alkumatkan kanssamme ajaneeseen Ariin. Pidämme tapaamisemme kunniaksi pitkän jäätelötauon, josta kaikki ovat useamman päivän haaveilleet. Jututamme kylässä asuvaa miestä ja kannustamme muita pyöräilijöitä rantatuoleista. Eipä tämä olisi hullumpi tapahtuma olla katsojanakaan, sitä mieltä oli myös kanssamme juttuhetken jakanut kyläläinen. Jatkamme yöhön asti yhdessä, kunnes Mortagne Au-Perchessa (1088 km) tiemme eroavat. Jäämme ruokailemaan ja ottamaan puolen tunnin unet, kun taas Ari päättää jatkaa suoraan Pariisiin, jotta pysyisi omassa aikataulussaan.

 

Cycling Dead – elävät kuolleet

 On vaikea pukea sanoiksi sitä tunnelmaa mikä viimeisenä yönä tienpäällä oli. Ihmiset nukahtelevat pyörien päälle. Tienlaidat ovat täynnä avaruushuopiin kääriytyneitä kanssapolkijoita. Kontrolleilla ihmiset törmäilevät toisiinsa kävellessä ja vessat ovat jumissa, koska väki on nukahtanut koppeihin. Kaikkialla nukkuu ihmisiä, osa puhuu itsekseen ja näkee selvästi harhoja. Usealla on niskatuki, kun niskalihakset ovat pettäneet totaalisesti, ihmiset kävelevät omituisissa asennoissa ja osa näyttää selkeästi kärsivän jonkin sortin kivuista.

 Saamme itsekin aika ajoin hysteerisiä naurukohtauksia ja mietin samalla, kuinka laiton tällainen tapahtuma olisi monessa paikassa. Kolme vuorokautta valvoneet ihmiset nauttivat Bourdeauxin punaviiniä, kunnes joku nostaa heidät nojapyörän päälle ja työntää alkuvauhdin, sekä näyttää suunnan kohti Pariisia. Dreuxin (1166km) ruokasalin lattialta aamuyöllä herätessämme tiedämme, että tulemme todennäköisesti selviämään tästä matkasta. 60 km Pariisiin tuntuu enää pieneltä askeleelta, joskin sen askeleen ottamista haluaisimme hiukan viivyttää. Ei auta, ulos sateeseen on lähdettävä.

 Viimeiset kolme tuntia sataa kaatamalla. Joku ajaa ohi tukien toista kättään ohjainkannattimeen, jolla saa pidettyä päänsä suunnattuna eteenpäin, koska niska ei enää jaksa tukea päänpainoa (ilmiö joka tunnetaan ns. ‘Shermer’s Neckinä’). Tätä touhua ei helpolla kesken jätetä, ei ainakaan tässä vaiheessa. Mietimme kuinka erilainen matka olisi ollut, jos olisi satanut jatkuvasti, kuten vuonna 2007 samassa tapahtumassa. Toki olemme molemmat ajaneet sateessa kymmeniä tunteja putkeen, mutta yli kolme vuorokautta ilman kuivia vaatteita on täysin eri tarina. Onneksi sää suosi meitä. 

 Ihmisiä, jotka ovat nukkuneet ojissa ja pelloilla avaruushuovissa, nousee jatkuvasti ylös ja lähtee liikkeelle. Monet eivät jaksa pakata huopiaan vaan ajavat ne päällä, jolloin muistuttavat lähinnä jättimäistä hiillosmakkaraa. Kinnerikuskit virittelevät kattoja sukkuloihinsa ja osa kaivaa sadevarustusta katoksien alla, osa taas on liian väsynyt tekemään muuta kuin ajamaan.

 Alan tuntemaan puutumista niskassa ja menen hetkeksi hysteeriseksi peläten niskan antautumista vielä ennen Pariisia. Päätän ajaa sen mitä jaloista lähtee noin tunnin ajan. Se on noin 25 km/h. Anssi ajaa muutaman liikenneympyrän pitkäksi, kun jarrupalat ovat sen verran kuluneet, että jarrut eivät enää toimi kunnolla. Rasitus ja väsymys tuntuu molemmilla. Lopulta kilometritolppia alkaa tulla vastaan ja pian näkyy flamme rouge, kilometri maaliin. Kellot pysähtyvät aikaan 86 h 54 min. Muutama kymmenen ihmistä on maalissa taputtamassa. Ei seppeleitä, ei mitaleja, ei mainetta, ei kunniaa. Pyörä parkkiin ja hakemaan Velodromilta viimeinen leima brevet-kirjaan. Lounaslipun käteeni saatuani en voi olla miettimättä sanontaa, että maailmassa ei ole ilmaista lounasta.

 Kaksi vuotta sitten aloitettu projekti on tullut päätökseensä. On helppo kliseisesti todeta, että maalia tärkeämpää on ollut matka sinne. Kaikki karsinta-ajot ovat olleet omanlaisia retkiään kohti tuntematonta. Tuhansia kilometrejä maantienlaitaa huipentui lopulta tapahtumaan, jossa pääsimme olemaan osa yli satavuotista historiallista jatkumoa, kenties yhdessä maailman pyörähulluimmista alueista. Ensimmäisen satamailisen jälkeen neljä vuotta sitten olin varma, että yhtään pidempää lenkkiä ei tarvitse ajaa. Vätternrundanin jälkeen kaksi vuotta sitten sanoin, että ajan 300 km matkoja jatkossa ainoastaan teltan kanssa. Nyt 1230 km jälkeen, en enää uskalla sanoa mitään. Tulevaisuus on avoin, ja hyvä niin.

 

Team PBP kiittää suuresti kaikkia matkaa & blogia seuranneita. Erityisesti tsemppausviestit Pariisin reissun aikana tulivat tarpeeseen ja pitivät tiukilla hetkillä diesel-koneet käynnissä – kiitos! Nyt yritämme parhaamme mukaan keksiä uusia tekosyitä ylenmalkaiselle Snickerssien kulutukselle ja vähille yöunille. 

 Ps. Anssi jatkoi PBP:n jälkeen matkaansa toiselle pyhiinvaellukselle Santiago de Compostelaan (pyörällä tottakai). Kaksiviikkoisesta Camino del Norten seikkailusta on luvassa omaa raportointia tällä kanavalla syksyn mittaan, joten tämä blogi ei hiljene ihan vielä. 

 

Käyttäjän teamPBP kuva

teamPBP