Miltä tuntuu loukkaantua (taas) kesken parhaan laskukauden?

Helou, 

otsikon kysymykseen vastaus on varmaan aika helppo arvata. 

Helmikuun oli sekä fiiliksen, että laskemisen puolesta parasta, no en tiiä, mutta ehkä ikinä. Jossaki vaiheessa ajattelin, että tämä tuntuu liian hyvältä, ja pelkäsin, että jotaki vielä tapahtuu. Niin on käyny vähän turhan monta kertaa. Päätin kuitenki, etten mieti sitä sen enempää, en sano sitä ääneen, enkä tosiaankaan murehtinu sitä laskiessa. Päivä toisensa jälkeen laskutatsi tuntu paranevan, ja sitä myöten myös itseluottamus.

Tässä muutamia kuvia niiltä päiviltä, jotka saa kaikki epäilykset siitä, onko tämmöstä elämää järkevää viettää, kaikkoamaan johonki ihan toiselle planeetalle. 

 

Reilu viikko sitten oltiin Morginsissa. Sielä oli satanu koko viikon lunta, mutta sitten tuli ylös asti vettä. Lumi oli ihan laskettavaa, vaikkaki vaikiaa, koska siinä oli kansi, mistä meni läpi. En kaatunu käännöksiä tehessä, enkä hypätessä, vaan 100 metriä ennen laskun loppua, ku olin ehtiny jo huokasta helpotuksesta. Kuori nappas vasemman suksen, ja siitä muutaman kerran pään ja jalan yli ruoskapannut. Piän dinejä aika kovalla, koska en halua, että ne lähtee jalasta kesken laskun. Eikä toinen lähteny nytkään. Laskin alas, ja polveen sattu. Myös pää ja kaula oli aika hellänä. Alkuun kipu ei ollu niin kova, mutta ku adrenaliini väheni, ja yritin kävellä, tiesin, että jotaki on rikki. 

Sillon mietin, että miten voi nuin typerässä paikassa kaatua. Olin tosi vihanen, pettyny ja surullinen samaan aikaan. Samalla ajattelin, että jos oisin tuollai kaatunu jonku kivikon päällä, siinä ois voinu mennä paljon muutaki, ku polvi rikki. Kaikki on niin suhteellista. 

Kävin Engelbergissä lääkärissä, ja matkalla Jasnaan Sankt Antonissa magneetissa. Olin jo henkisesti valmistautunu siihen, että tämä kausi oli tässä, ja miettiny jo, mitä teen, jos niin on. Ku lääkäri kerto mulle, että siitä on "vaan" sääriluu murtunu, pohjeluussa luumustelma, ja kierukassa jotaki pientä, olin niin helpottunu! Kävelin ulos sieltä hymyssä suin, ku kuulin, että joudun olla laskematta vaan 4 viikkoa, ja kautta on jäljellä vielä 3 kuukautta! 

Oltiin Jasnassa viikko, pystyin jo sillon kävellä aika hyvin, ja vaikka halutti laskemaan, niin oli silti ihan hyvä mieli. Takasintulomatkalla (joka oli 1300km) ehti miettimään kaikenlaista, ja jossaki vaiheessa se iski tajuntaan, että en enää laske Engelbergissä tänä talvena. Tähän astisilta reissuilta oon ollu tosi innoissani tulossa Engelbergiin takasin, ja niin olin nytki. Mutta sillon tuli paha mieli, ku tajusin, mistä jään maaliskuussa paitsi. Kaikki Engelbergin laskut, kuvausreissu Norjaan ja Ruotsiin, ja parit kisat. Harmittaa. 

Fiilikset vaihtelee tosi paljon pitkin päivää. Tosi mahtavaa, että pystyn liikkumaan omin avuin ilman keppejä, enkä oo muitten avun varassa. Pystyn varmaan pian alkaa pyöräilemään ja uimaan, voin jo joogata ja reenata keskivartaloa. Silti ajatukset pyörii ikkunoista näkyvällä Titliksellä. Ku katon kuvia helmikuulta, tulee samalla hyvä ja surullinen mieli. Hyvä mieli siitä, että varmasti on tullu otettua täälä laskemisesta kaikki irti, ja samalla surullinen mieli siitä, etten tällä kauella enää pääse nuihin mäkiin suksilla, enkä saa sitä samaa onnestapakahtumisfiilistä mäessä.  

Mulla ei oo paljoa kipua, ja tämä on pieni vamma verrattuna melkeen mihin tahansa muuhun vammaan, mitä oon viime vuosina kokenu. Luut (erityisesti sääriluu) paranee nopiaa, aika menee aina Alpeilla kuitenki liian nopiaa, ja tiiän, että kohta oon jo suksilla. Ihan erilainen olo verrattuna siihen, ku tietää, että paranemiseen menee monta kuukautta! Mutta totta kai se ärsyttää silti. 

Ihmiset monesti kysyy, miten voin suhtautua näihin ainasiin vammoihin niin hyvin. Siksi, koska rakastan laskemista niin paljon, ja tiiän, että kuhan hoian kuntoutuksen hyvin, saan taas takasin sen fiiliksen, mitä rakastan eniten tässä maailmassa. 

Ehkä lause, mitä inhoan jo eniten, koska oon hokenu sitä liian monta kertaa, mutta KYLLÄ TÄÄ TÄSTÄ! :D 

Jenni

 

 

 

Jenska-Penska