4 yötä sveitsiläisessä sairaalassa

Grüetzi, 

 
Niinku varmaan kaikille on tullu selväksi, joulukuu oli tosi kuivaa Alpeilla. Täytyy sanoa, että joulun ja uuden vuoden välissä olin aika kypsä. Viimeksi 1800-luvulla on satanu näin vähän joulukuussa lunta (0,5cm). Ihan liikaa ihmisiä, ja rinteet niin jäässä paikoin, että sai pelätä oman ja muitten hengen puolesta. Aloin jo miettimään, että "onko minusta tullu yks niistä, jotka laskee vaan hyvällä kelillä". No ei sentään oo, onneksi. 
 
Fürenalpilla piknikillä. Se on onneksi sen verran korkealla, ettei ihan kesänen keli ollu kuitenkaan. 
 
Perheen teehetki Brunnilla. 
 
Vähän kesäsempi haikki Brunnin Ristikselle. Teki itse asiassa ihan hyvää käyä auringossaki. Joulu-tammikuussa kylille, eikä Titlikselle paista kauhiasti aurinko. 
 
Vähän jännitti, miten siperian hurtan talviturkille kävis näissä lämpötiloissa.. 
 
Marjan ja Lindan kans Brunnilla muutaman tunnin retkellä. Suurin aika retkestä tais mennä instatarinoitten kuvaamisen, heh.
 
Randotauko. Niinku näkyy, niin lunta ei ihan hirviästi 1200m vielä ollu. 
 
Randouran multihuipeltuma. 
 
Jouluaaton aattona mäessä. Sillon oli hauskaa, ku ei ollu vielä liikaa porukkaa, ja rinteet ihan huippukunnossa. 
 
 
 
Loppiaisen jälkeen turret lähti, ja lunta alko tiputtelemaan. Pohjat on edelleen huonot, ja vaikka mitään eeppistä laskua ei vielä ole ollu, selkeää mielenvirkitystä on vikan viikon laskuista ja lumisista maisemista saanu! 
 
Eka kunnon lumisae, ai että! Ben ja Iiro vahvisti meiän gängiä tammikuun ekalla viikolla. 
 
Käytiin myös Brunni tsekkaamassa, ennen ku ne virallisesti avas rinteet sielä. Hauskoja muutamia käännöksiä! 
 
 
Lunta!! 
 
Parasta mitä on! :D 
 
Maanantaina oli ehottomasti tämän Alppireissun hauskin päivä, sekä Brunnilla, että Titliksellä. Sillon jopa sanoin ääneen, että hitto, nyt on hyvä itseluottamus lähtiä myös kisoihin. Virhe. 
Mulla oli ollu vähän flunssanen olo, ja lisäksi viisaudenhammas oli vaivannu jo jonku aikaa. Oon tosi harvoin normiflunssassa. Yeensä ku oon kipiä, päädyn sairaalaan. Mulla alko nipistelemään mahaa tosi oudosti, ja se vaan pitkin päivää paheni. Ihan sairaita (kirjaimellisesti) puolituntia kestäviä kipuaaltoja. 
 
Aamupäivä laskettiin Brunnilla. Sielä sai ihan hauskoja käännöksiä, ku vaan laski riittävän pintakaasulla, ettei kolatellu jäätyneisiin lehmänkakkoihin. 
 
Alkaa näyttämään siltä, miltä tähän aikaan vuojesta pitääki näyttää! 
 
Ihan superhauskoja pätkiä! Kuivan joulukuun jälkeen kaikki ei-keinolumella tapahtuva laskeminen on ollu pelkkää plussaa! 
 
Weehoo! Jonas on asunu täälä jo reilun vuoden, hauskaa, että tänä talvena ollaan vihdoin ehitty laskia yhessäki. 
 
Täytyy kyllä sanoa, että meillon ihan tosi hyvä Suomi-jengi täälä Engelbergissä! Tässä Noora ja Jonas. 
 
Not feeling so great.. 
 
Yöllä sitten lähettiin sairaalaan. En ees tienny mihin täälä pitää mennä, missä on päivystys, jne. Googlen avulla löydettiin Stansin sairaalaan (täältä n.20km Luzerniin päin). Matkalla vielä tietenki hajos toinen ketju autosta (koska tyypillisestihän nyt alko satamaan lunta). 
 
Ne käski samantien laittamaan sairaalavaatteet päälle. Verikokeita, EKG ja ultra. Tuomio oli sappikiviä. Mitä hittoa, perinteisesti 40+ -vuotiaitten ylipainosten vaiva. Hoitaja oli super huolehtivainen, se toi Jussilleki peittoja, ja paremman tuolin, minkä sai makuuasentoon. Kello oli 5 aamulla, ku ne lopulta siirti minut osastolle, ja Jussi lähti ajamaan kotiin. On se kiltti. Se on tosi tärkeää, että on joku vieressä, jolle puhua. Ja joka pitää käestä ku pelottaa. 
 
Hyvä hetki kipukouristusten välissä. 
 
Aamulla olin ihan tokkurassa. Heräsin 1,5 tunnin unien jälkeen siihen, ku lääkäri istu minun sängylle. Tajusin, että minun ympärillä on 5 lääkäriä, ja ajattelin, että ei hitto, onko tämä jotaki kuolemanvakavaa, vai miksi niitä on niin monta. Ne selitti tilanteen, että tämä ois nyt syytä leikata. Eka vastustelin, mutta siinä pitkin päivää juttelin kirurgin kans, ja todettiin, että kyllä se leikkaus nyt vaan on paras vaihtoehto. 
 
Keskiviikkona oli sitten leikkaus. Mulla jännitti enemmän ku leikkaukset normaalisti. Se on ihan erilainen tunne, ku tietää, että sisäelimiä mennään sörkkimään (verrattuna vaikka olkapääleikkaukseen). 
 
Heräsin, ja olin niin kipiä, etten oo ikinä ollu! Mömmöä toisen perään, ja taju pois. 
 
 
 
Tuommosina aikoina, ku makaat sairaalassa, miettii vanhuksia, jotka makaa päivästä toiseen sielä yksinään. Se ei oo kivaa. Olin niin onnellinen joka kerta ku Jussi tuli kylään. Marja ja Noora kävi leikkausta edellisenä päivänä myös ilahuttamassa minua. Se on niin tärkeää, että on ihmisiä ympärillä, jotka välittää. Tuo herkkuja, on läsnä, ja saa hymyn huulille. :) Ja vaan se, että kysyy, miten sulla menee. 
 
Tämä talvi vietetään kuvaushommissa norjalaisten Linnin ja Anjan kans, jotka tuli meille just leikkausyönä. Sillon kyllä tuntu paskalta. Mietin vaan, että miksi en voinu sairastaa tätä joulukuussa. Tytöt tuli seuraavana päivänä käymään Jussin kans. Olin vaan niin onnellinen, ku näin ne pitkästä aikaa, ja samalla niin surullinen, että meiän eka tapaaminen on sairaalassa. Ku ne haki minut tänään sairaalasta, sovittiin, että tämä jääköön meiän viimiseksi sairaalareissuksi tänä talvena.
 
Tuo sairaala oli paras, missä oon ikinä ollu. Lääkärit ja hoitajat on sielä oikiasti sinua varten, niillä ei tuntunu koskaan olevan kiire. Sielä oli myös menu, mistä pysty ite valittemaan ruuat (vaihtoehtoja oli ehkä 3/ruoka-aika). Heh. Ruoka oli monipuolista ja hyvää. Kämppis-Barbara oli ihan uskomattoman sydämellinen ja ihana ihminen. Jo ennen leikkausta höpöteltiin ties kuinka henkeviä. Kertaakaan sielä ei tullu yksinäinen olo, mikä on tosi tärkeää tuommossessa tilanteessa. Kirjotin kyllä kiitosviestin henkilökunnalle. Se on jännä, että ihmiset yleensä haluaa antaa palautetta vaan sillon, ku on jotaki valitettavaa. Positiivinen palaute työstä, ja ihan mistä vaan on niin tärkeää.
 
Sairaalan aula oli ku viien tähen hotelli. Ja suomalaisella sairasvakuutuskortilla en joutunu ite käyttämään tähän sairaalareissuun rahaa ollenkaan. Uskomatonta..!
 
Välillä mulla huvittaa koko juttu, ja pystyn suhtautumaan siihen asenteella: "se on vaan viikko tai kaks". Välillä tulee tippa linssiin, että miksi TAAAAAS! Mikä tarkotus tällä taas oli. Mulla ois paljon helpompi hyväksyä tämmöset, jos ne johtuis jotenki omasta hölmöilystä, huonosta ruokavaliosta tai muusta vastaavasta. Mulla on vuosia ollu tosi hyvä immuunisysteemi, eikä tämmösiin auta, vaikka reenaisit 6 tuntia päivässä. Välillä en vaan tajua. Tuntuu, että oon periny kaikki sukurasitetaudit, mitä on mummeilla ja kummin kaiman siskoilla ikinä historiassa ollu. Oon miettiny sitä nyt, miten paljon se kuitenki auttaa parantumiseen, että on jotaki mitä oottaa, minkä takia haluat parantua pian. Välillä kuitenki tuntuu, että oisko se helpompaa, jos ei semmosta intohimoa johonki ois. Ehkä sitä ei aina tippuis niin korkealta (fiilisten suhteen).  
 
Tämän johdosta oon nyt 1-2 viikkoa pois pelistä. Ja missaan ens viikon Verbierin kolme kisaa, ja todennäkösesti myös Hochfügenin. Tavallaan harmittaa, tavallaan koen, että tämä oli vaan joku merkki, että mulla pitäs vaan lopettaa kisaaminen kokonaan. Ollaan puhuttu siitä paljon nyt, mutta siitä lisää seuraavassa kirjotuksessa. Ja muutenki niistä talven suunnitelmista ja tämän kauden yhteistyökuvioista, mistä piti kirjottaa nyt. 
 
Lunta sataa. Tästä ei nyt päästä ku ylös päin! Hauskaa ja tervettä viikonloppua kaikille! :D 
 
-Jenni 
 
 
 
 
 
 
 

Jenska-Penska