Sysimusta Satku - Ensimmäinen kerta

Ajauduin Sysimustalle Satkulle puolivahingossa. Olin bongannut Viitalan Juhan FB-sivuilta ilmoituksen kyseisestä tapahtumasta ja ihmettelin ääneen työpaikkaruokalassa sitä, kuinka hulluja ihmiset voivatkaan olla kävellessään 100km asvaltoiduilla teillä Forssan vierestä Bodom –järvelle vuoden ankeimpaan aikaan lokakuun lopulla.

Tuli valittua väärä lounasseura sinä päivänä. Hra T:llä ja Hra K:lla oli tasan kaksi kysymystä aiheesta: ”Milloin se kävellään?” ja ”Kai me nyt mennään messiin?”.  ”Ihan hullujen hommaa!” kommentoi Hra J, kolmas kolleegani. Hän sattuu olemaan teräsmies, joka on tottunut ajalemaan muutama sata kilometriä maantiepyörällä maratonin alkuverryttelyksi.

Pohdin asiaa noin kolme sadasosasekuntia ja tulin siihen tulokseen, että vähintään 50km pystyn varmasti kävelemään ihan perushyvällä kestävyyskunnolla. Mitä sen jälkeen tapahtuisi oli suuri mysteeri. Ja mysteerithän on nimenomaan luotu uteliaiden ihmisten päänmenoksi! Pidin siis ruoan lahjakkaasti oikeassa kurkussa luvatessani lähteä mukaan koitokseen.

Valmistauduimme porukalla kävelemällä etukäteen muutamia pitkiä lenkkejä. Treenilenkit sujuivat kauniissa auringonpaisteessa virkeässä seurassa eivätkä näin ollen antaneet ihan todellista kuvaa siitä, mitä tuleman piti. Perehdyin myös huolella edellisinä vuosina tapahtumaan osallistuneiden vinkkeihin, joista pelottavin oli ehdottomasti lyhyt ja ytimekäs ”älä lähde”.

Tapahtuma oli huollettu, eli mukaan sai pakata laatikollisen tarpeelliseksi katsomiaan varusteita ja muonaa. En ole aikaisemmin osallistunut näin pitkiin yhtämittaisiin suorituksiin, joten oli todella vaikea arvioida kuinka paljon ja millaista ruokaa mukaan kannattaisi ottaa. Ajattelin, että kuolen mieluiten johonkin muuhun kuin nälkään, joten pakkasin mukaan paljon enemmän kuin lopulta tarvitsin. Otin reppuuni myös useita vaihtosukkia, kahdet kengät ja läjän laastareita, urheiluteippiä, talkkia ja vaseliinia.

0-20km

Jättäydyimme lähdössä tarkoituksella letkan loppupäähän. Olimme etukäteen sopineet Hra T:n ja Hra K:n kanssa, että pyrimme kävelemään tasaista tahtia koko matkan ilman mitään erityistä revittelyä. Kokonaisaikatavoitetta emme kuitenkaan asettaneet. Ensimmäiset parikymmentä kilometriä meni aurinkoista iltapäivää ihastellessa ja taukopaikkaprosesseihin totutellessa.

20-40km

Kolmas huoltopiste oli 30km:n kohdalla. Ihmettelin siinä kohtaa, miten kevyesti matka eteni. Harjoituslenkeillä 30km oli tuntunut pitkältä matkalta mutta nyt kun oli tosi kyseessä se tuntui lähinnä alkulämmittelyltä. Koska jaloissa ei tuntunut minkäänlaista väsymystä tai hiertämistä painelin menemään sen enempää ajattelematta, että olisi voinut olla viisasta jo tässä vaiheessa tarkistaa jalkaterien kunto. Pidin kahta paria sukkia päällekäin. Alla oli ohuet liner –sukat ja päällä kompressiosukat. Kombo näytti toimivan moitteettomasti. Ilta alkoi hämärtää.

40-60km

Tässä vaiheessa oli jo täysin pimeää ja aloin vihdoin ymmärtää mihin tapahtuman nimi perustui. Meillä oli paljon onnea matkassa, sillä koko yöksi oli luvattu poutaa ja illan pimetessä päällämme avautui upea tähtitaivas.Tiet, joita kävelimme, olivat kapeita eikä niillä ollut juurikaan liikennettä. 

Saimme ilon ja kunnian kävellä osan matkasta Jarmo Ahon, yhden tapahtuman järjestäjistä, kanssa. Hän kertoi hauskoja tarinoita edellisiltä vuosilta ja myös siitä, miten tapahtuma on muotoutunut sellaiseksi kuin se nyt on. 

Totesin jossain viidenkympin kohdalla etten oikein ymmärrä mikä tässä kävelyssä nyt on niin hirveän vaikeaa. Hra T, joka oli siihen asti edennyt hyvinkin reippaasti, alkoi kuitenkin kysellä ”piristävän poppikoneen” perään heti viidenkympin huoltopisteen jälkeen.

60-80km

Muistan lukeneeni edellisten vuosien osallistujien kommenteista, että Satku alkaa vasta 60 km:n kohdalla. Ja niinhän siinä sitten kävikin.

Kaikista etukäteen luetuista jalkojen huoltosuosituksista huolimatta en ottanut kenkiä kertaakaan pois jaloista ennen 73km:n huoltopistettä. Kun sitten viimein vaihdoin kengät huomasin, että molemmat pikkuvarpaani olivat yhtä isoa rakkoa. Jäljellä olevan matkan pituuteen nähden se ei kuitenkaan tuntunut kovinkaan merkittävältä asialta. Matka jatkui vanhoilla rakoilla uusissa kengissä.

Kilometrit 60-80 osuvat ajallisesti Satkun väsyttävimpään kohtaan. Meidän tiimimme taapersi niitä aamukolmen ja seitsemän välillä. Lämpötila läheni nollaa ja viiden aikaan aamulla tiet alkoivat olla jäässä mikä osaltaan hidasti etenemistä. Hra T oli selvästi virkistynyt poppikoneen rytmien tahdissa ja otin itsekin pari tanssiaskelta piristääkseni kulkua synkimmillä hetkillä. Nylon Beatin ”Seksi vie ja taksi tuo”:n tempo osoittautui mitä parhaimmaksi tiellä pysymiseen.

80km – 100km

Viimeisellä viidenneksellä en enää kysellyt mikä tässä kävelyssä on niin vaikeaa. Se alkoi olla itsestäänselvää. Aamu sarasti mutta mielessä oli vielä pimeää. Vauhti hiipui ja kymmenien kilometrien kävely kaltevilla asvalttiteillä alkoi syödä kantapäitä. Lisäbonuksena vanha rasitusvamma polvessa ilmoitteli tuon tuosta itsestään. Jostain absurdista syystä päässäni alkoi soida ”mä voin aika hyvin ja kaikki on okei”. Kyseisen Niko Ahvosen kappaleen nimi on ”Eteenpäin”.

Olin päättänyt jo ennen Satkulle lähtöä, etten kävele metriäkään särkylääkkeiden voimin. Siksi en itkenyt ilosta kun polvikipu yltyi. Hra T, joka toimi kartanlukijana, joutui sijaiskärsijäksi, kun intin häneltä ennustetta edessä olevien mäkien jyrkkyysasteista. Satkun reitti on nimittäin valittu ovelasti siten, että viimeisten 6 kilometrin matkalla on varmaan ainakin puolet koko Satkun mäistä. Ne osoittautuivat kuitenkin ihan tolkullisen kokoisiksi ja selvisin niistä olemalla taivuttamatta toisen jalan polvea. Normioloissa olisin kieltäytynyt kävelemästä enempää mutta 95km kävelyn jälkeen 5km on ihan hyttysen ininää. Vain hullu keskeyttäisi siinä kohtaa.

Viimeisen puolen tunnin aikana saimme kannustusviestejä kotisohvilta, joissa seurattiin kävelyn etenemistä netistä reaaliajassa. Sieltä tiedettiin kertoa, että meitä odotettiin maaliin klo 10:23. Saavuimme lopulta perille 13 minuuttia aikataulusta jäljessä, 20 tunnin ja kuuden minuutin jälkeen. Olo oli hutera mutta mieli yhtäkkiä aivan kirkas. Se mysteeri, jota olin lähtenyt selvittämään, oli ratkennut! Mieli on vahvempi kuin uskoinkaan ja pelkällä oikealla asenteella kävelee jo pitkälle.

Jälkipyykki

Päästyäni kotiin seisoin puoli tuntia kuumassa suihkussa ja tärisin. Keho antoi itselleen luvan levätä vasta silloin. Ajattelin ottaa tunnin nokoset. Heräsin 5 tuntia myöhemmin. Tarkastin jalat ja löysin 4 rakkoa, jotka paranivat kolmessa päivässä. Polvi sen sijaan reistailee vieläkin, viikko Satkun jälkeen. Mieli on silti onnellinen, levollinen ja vahva. Tästä on hyvä jatkaa matkaa.

 

 Kirjoittaja on kiipeilijätanssijasurffarihiihtäjä, joka välttelee sammaloitumista pysymällä liikkeessä mielellään ja jaloillaan

Päivämäärä: 
Lauantai, 22. lokakuu 2011 - Sunnuntai, 23. lokakuu 2011