Vaeltamassa upeassa Picos de Europan kansallispuistossa

Kohti upeita vuoria Atlantin rannikolla

Pääsiäisenä suuntasimme lomallamme Picos de Europan vuoristoiseen kansallispuistoon. Jos paikka ei kerro mitään niin tässä jutussa saat tietää tarkemmin mistä paikasta oikein kyse. Itse en ainakaan muista kuulleeni kyseisestä kansallispuistosta aikaisemmin mitään vaikka moni muita vuoristoisia kohteita on tulevien lomien toivelistalla. Idea lähteä juuri tänne lähti pienestä. Ostimme syksyllä Norwegianin suorat lennot Madridiin ennen kuin edes päätimme mitä ja missä aiomme viikon verran puuhata. Olimme ostaneet jo aikaisemmin Relaa.comin Puodista läjän karttoja joista yksi sattui olemaan Picos de Europan alueelta. Emme kiinnittäneet siihen suurta huomiota ennen kuin Espanjassa asuva tuttavamme suositteli paikkaa. Eipä tarvinnut montaakaan kuvaa googlata kun vakuutuimme, että niihin maisemiin olisi mahtavaa lähteä.
 
Picos de Europan kansallispuisto sijaitsee Espanjan pohjoisosassa, milteinpä Atlantin rannikolla. Vuoden alussa aloimme vähän tutkimaan alueen lumitilannetta sekä miettimään mahdollisia vaellusreittejä. Aika pian selvisi, että olisi hyvä harkita suksien ottamista mukaan. Maaliskuussa päättelimme nettikameroiden ja alueelta otettujen Instagram kuvien perusteella, että lumiraja olisi noin 1500 metrissä. Osa vaellusreiteistä kulki pitkälti yli 2000 metrin ja totesimme, että jos meinataan lähteä tossulla liikkeelle niin meidän on pysyttävä alempana. Korkeimmat huiput alueella kohoavat noin 2800 metriin ja korkeuseroa syntyy ihan kiitettävästi noin 300 metrin korkeudessa sijaitsevasta lähikylästä. 
 
Vaelluksen aikana halusimme pystyä kulkemaan suhteellisen kevein kantamuksin niin tarkoitus oli etsiä katto pään päälle jokaiseksi yöksi vaelluksen aikana. Tämä osoittautuikin suhteellisen hankalaksi sillä melkein kaikkien majoituspalveluiden tiedot löytyivät vain espanjaksi ja jotkut majatalot, jotka Googlen kartoissa näytti olevan paikassa x niin olivatkin todellisuudessa esimerkiksi noin 20 kilometrin päässä paikasta. Jalkasin kun on niin liikkeellä niin 20 kilometrillä on aika iso merkitys. Toinen haaste oli myös, että joidenkin karttaan merkittyjen refugioiden nimet olivatkin todellisuudessa hyvinkin erilaisia eli pientä salapolisiityötä oli tehtävä.
 
Lopulta käyttäen Googlen käännöspalvelua avukseni sain varattua majoitukset neljäksi yöksi vaelluksen varrelta. Mitä sitä siis tekisikään ilman Googlea kun yrittää päästä retkeilemään maahan, jonka kieltä ei puhu. Yhdeksi yöksi varasimme Vegabano-nimisen refugion, joka oli noin 1300 metrissä. Päivämatkat suunniteltiin niin, että ne vaikuttivat suhteellisen leppoisilta mutta sanotaanko näin, että kyllä ne reitit sitten pääsi yllättämään varsinkin kun kahlattiin välillä vyötäröä myöten lumessa.
 
 
Kiitos Helsinki-Vantaan lentoasema
 
Lähdimme 1.4 matkaan Norwegianin iltalennolla. Miettikää se tunne kun seisotte matkatavarahihnan vieressä ja kaikkien muiden laukut ovat tulleet, matkatavarahihna pysähtyy, ruutuun tulee seuraavan saapuvan lennon tiedot ja englantiapuhuvaa henkilökuntaa ei meinaa löytyä mistään. Ei mennyt siis ihan putkeen tämän reissun aloitus mutta aika laajamittaisen tavaamisen jälkeen saimme tehtyä virallisen ilmoituksen kadonneesta laukustamme. Seuraavaksi sitten otettiin vuora-auto alle ja kohti lähimpää Decathlonia. Pääsiäispyhät lähestyivät ja meillä ei ollut kovin kova luotto, että matkatavaramme saapuvat ajoissa noin kuuden tunnin ajomatkan päähän pieneen Ponceboksen vuoristokylään mistä meidän oli tarkoitus aloittaa vaelluksemme. Ponceboksessa sovimme kylän ainoan hostellin henkilökunnan kanssa, että jos laukkumme saapuu niin he ottavat sen vastaan ja pitävät sen siellä kunnes saavumme takaisin 6.4. Emme siis halunneet laukkua mihinkään matkan varrelle raahattavaksi.
 
Onneksi olimme kuitenkin vähän varautuneet, että näinkin voi käydä ja pakkasimme olennaisimmat vaatteet ja varusteet käsimatkatavaroihin. Mutta kyllä sinne kauppaan silti ihan kiitettävä summa meni kun hankimme uuden Jetboil-retkikeittimen, ensiapupakkauksen, kuivaruokia ja niin edelleen.
 
 
Vihdoin liikkeelle jyrkkäpiirteistä Ruta del Caresta pitkin
 
Ensimmäinen päivämatka oli vain noin 14 kilometriä Ponceboksesta Caíniin upeaa ja jyrkkäpiirteistä solaa pitkin. Reitin nimi on Ruta del Cares. Tämä oli vaellusreittinä melkoinen highway ja porukkaa riitti melkein jonoksi asti. Sää oli ihan täydellinen - ei liian kuuma mutta shortseissa ja t-paidassa pärjäsi. Meillä meni matkaan vajaa kolmea tuntia. Kylä oli pieni mutta sinne kuitenkin pääsee myös autolla kansallipuiston eteläpuolelta, ainakin jos ei pelota ajaa niitä mutkateitä jyrkänteiden vieressä. Ilta viileni nopeasti ja ruuan ja cidran jälkeen myös uni tuli nopeasti. Oli mahtavaa olla juuri siellä ja sulkea silmät upeiden vuorten ympäröiminä majatalon pienen pienessä viileässä huoneessa.
 
Seuraavan päivän etappi oli kulkea Caínista Vegabaño-majalle. Eipä tullut enää montaakaan muuta vaeltajaa vastaan tällä osuudella. Osa reitistä kulki tiellä ja vasta Posada de Valdeon nimisen kylän jälkeen päästiin poluille ja kunnolla ylämäkeen. Lunta alkoi tulla vastaan noin 1300 metrissä. Olimme molemmat kiitollisia että otimme maastolenkkareiden lisäksi myös kevyet GoreTex-vaelluskengät mukaan. Viimeinen solan ylitys vaati nousun noin 1800 metriin ja sieltä kun suuntasimme kohti refugiota niin jouduimme talsimaan aikamoisen pätkän syvässä sohjossa. Vesi litisi varpaiden välissä ja kengät lähinnä enää lämmittivät tässä vaiheessa. Tässä vaiheessa toivoi, että olisipa nyt sukset alla! Metsä oli todella upea ja lunta sen verran, että aika mielettömiä laskuja olisi saanut pakkaslumen aikaan.
 
Olimme melkoisen onnellisia kun pääsimme vihdoin refugiolle. Matkaa kertyi vain 21km mutta se rämpiminen, useiden purojen yli taiteilut ja noin 1400m korkeuseroa ylämäkeen kyllä tuntuivat jaloissa. Majan henkilökohta ei puhunut myöskään englantia mutta eipä se paljoa haitannut. Illallinen oli yksi reissun parhaimmista ja nälkä siitä ei ainakaan jäänyt. Tripla-parikerrosänky ei ollut ehkä se kaikista mukavin hiostavine patjoineen mutta kokemuksena kyllä hieno yöpyä siellä majalla. Yksi muista yöpyjistä oli kovin kummissaan, että miten olimme onnistuneet majan bookkaamaan puhumatta ollenkaan espanjaa.
 
Minä ja Ruta del Cares.
 
Ruta del Cares.
 
Näkymät alaspäin Ruta del Carekselta.
 
Vaellus jatkuu ja laukkukin saapuu
 
Lähdimme aamulla aikaisin toivoen, että hanki vielä kantaisi. Ja kyllä se itse asiassa kantoikin paljon paremmin kuin tullessa. Sumuisen lumisen metsän läpi kulkeminen oli todella tunnelmallista. Seuraava määränpää oli Fuente Dé, joka on myöskin autolla saavutettavissa mutta kuljimme miltei koko matkan vaellusreittejä. Tällä osuudella pääsimme ihailemaan todella upeita maisemia ja kelikin kirkastui puoleen päivään mennessä. Viimeinen solan ylitys meni myöskin välillä lumessa tarpoen mutta onneksi niitä suliakin kohtia löytyi. Viimeinen alamäki oli noin 800m korkeuseroa ja se alkoi kyllä tuntumaan reisissä. Matkaa tälle päivälle tuli 23 kilometriä. Fuente Dé oli ilmeisen suosittu paikka ihmisten määrästä päätellen. Sieltä kulkee hissi noin 1800 metriin. Näkymät jo alhaaltakin oli huikeat kun vuori kaartuu amfiteatterimaiseen malliin alueen ympärille. 
 
Seuraavan vaelluspäivän reitiltä emme odottaneet paljoa kun se kulki isoa hiekkatietä solan läpi kohti Sotresia. Kartalla se ei siis näyttänyt kovin mielenkiintoiselta reitiltä mutta onneksemme saimme huomata, että sieltä löytyi todella upeita maisemia. Kun lähestyimme Sotresia saimme puhelun laukkuumme liittyen. Soittaja ei osannut montaakaan sanaa englantia joten selitimme yhdelle vastaantulijalle tilanteen nopeasti englanniksi ja hän selitti sitten hoiti keskustelun espanjaksi. Laukkumme oli siis tulossa 5.4 Poncebokseen. Eli ihan hyvä, että emme jääneet sitä odottamaan. Meidän oli tarkoitus jatkaa Sotresista vielä vaellusreittiä pitkin takaisin Poncebokseen mutta lopulta toinen puoliskoni juoksi tietä pitkin sen 14km alamäkeä Ponceboksiin, poimi laukun autoomme ja ajoi takaisin Sotresiin. Oli siinä mäessä pikkuisella Fiatilla tekemistä.
 
Suunnitelmien muuttuessa päätimme seuraavana päivänä suunnata autolla Lagos de Covadongan alueelle mikä oli alkuperäisin vaellusreittisuunnitelman varrella. Tie tänne oli melkoisen mutkainen, kiemurainen ja välillä aika jännittäväkin. Tien varrella oli uskomaton määrä hotelleja ja perille päästyämme totesimme, että se oli tosiaan paikallinen Hietalahden uimaranta vaikka veteen ei saanut mennäkään uimaan. Picnic-porukoita riitti. Me lähdimme heti jalkaisin liikkeelle ja päästiin nopeasti "ei-ihmisten-ilmoille" ja ihmeteltiin, että miksi siellä muualla oli niin vähän ihmisiä vaikka maasto oli helppokulkuista. Meitä ei harmittanut olla rauhassa ja nautiskelimme maisemista vielä noin 12 kilometrin verran. Oli kyllä onni onnettomuudessa, että emme itse vaelluksella päätyneet sinne kun se ei ollut ehkä ihan sellainen kun odotimme ihmismäärän takia.
 
Vegabañolta kohti Fuente Détä.
 
 
Hieman syvempää lunta solassa ennen Fuente Détä.
 
Solan korkeimmalla kohdalla n. 1800 metrissä.
 
Saapumassa Fuente Déhen.
 
Matkalla Funte Déstä Sotresiin.
 
Sotres.
 
Vega de Enol järvi noin 1000 metrissä.
 
Atlantin rantatyrskyt ja Madridin tapakset
 
Refugiossa yöpyessämme kyselimme enemmän ja vähemmän paikallisten yöpyjien mielipiteitä, että mikä olisi kiva kaupunki käydä ihailemassa Atlantin rannikon tyrskyjä. Miltei yksimielisesti he suosittelivat meille Llanesta joka oli noin parin tunnin ajomatkan päässä Covadongasta. Kylä oli todellakin söpö ja hotellihuoneen ikkunasta näkyvä hiekkaranta ja auringonlasku olivat kyllä upeat. Löysimme myös vihdoin kahvilan josta sai churroja - eli öljyssä paistettuja taikinapötköjä sokerilla päällystettynä! Onneksi niitä ei saa Suomesta. Illallisen jälkkäriksikin joutui syömään aikamoisia kakkuherkkuja. Vaikka oli muutama askel vaellettu niin ei sitä kyllä laihtumaan tällä reissulla päässyt.
 
Hylkäsimme Llanekseen matkan varrelta ostamamme turistivaelluskepukat, jotka eivät ehkä olleet ihan samanlaiset kuin meidän laukussa olleet ultrakevyet juoksusauvat mutta vähintäänkin katu-uskottavat. Kepakoista luovuttamme ajoimme takaisin Madridiin. Kaupunkia ollenkaan tuntematta hyppäsimme metroon ja lähdimme kiertelemään paikkoja. Kuinka ollakaan niin vahingossa päädyttiin kuuluisaan ruokamarkettiin, joka oli vähän kuin kauppahalli mutta kojuissa myytiin tapaksia, viiniä ja muita herkkuja. Se ei ollut yhtään hassumpi illallispaikka.
 
Kokonaisuudessa reissu oli paljon mahtavampi kuin alun perin odotimme. Ehkä juuri siksi kun emme oikein tienneet mitä odottaa ja maisemat, ruoka ja sää yllätti positiivisesti. Sohjolumessa rämpiminen, laukun hukkuminen ja refugion huonot yöunet olivat osa kokemusta. Suosittelen kovasti lähtemään seudulle vaeltamaan, kiipeilemään, suksimaan tai ihan vaikka vain syömään.
 
Llanes ja hauskasti maalatut aallonmurtajan sementtiblokit.
 
 
Käyttäjän AnneD kuva

AnneD