Vaarojen maraton – nimensä veroinen

Nuuksio Classic Trail Marathon on yksi suosikkijuoksutapahtumistani, johon olen ottanut osaa jo kolmesti. Tänä vuonna huonoksi onnekseni sain flunssan alppireissuni aikana ja yskä ei ehtinyt parantua tarpeeksi ajoissa ennen Nuuksio Classicia. Harmitti aika tavalla mutta sellaista se on, aina kaikki ei mene suunnitelmien mukaan! Tästä syystä hankin itselleni lohdutuspalkinnon – ostin peruutuspaikan Vaarojen Maratonille.

Olin juossut Vaarojen Maratonin 43km reitin retkisarjassa kolme vuotta sitten. Silloin jo edeltävällä viikolla oli sellainen olo, että juoksu ei oikein huvita, mutta en osannut sitä sen tarkemmin kuvailla eikä mitään flunssaakaan ollut päällä. Startti koitti ja jo ennen puoliväliä meno oli todella tuskaista. Muistan kun ajattelin, että voi kun pääsisi nukkumaan. En kuitenkaan sallinut itseni luovuttaa ja taistelin reissun loppuun asti. Viimeiset 10-15km kävelin suurimmaksi osaksi. Maalissa vannoin, että en tule enää kyseiseen kisaan ainakaan ennen kuin olen oikeasti oppinut juoksemaan. Noin viikkoa myöhemmin minulla diagnosoitiin pitkittynyt mykoplasma.
 
Nyt lähtökohdat olivat onneksi aivan erilaiset ja kisa läheni odottavaisin fiiliksin. En treenannut mitenkään erityisesti juuri tätä kisaa varten ja edellisenä viikonloppuna kävin X-Kaato multisport kisassa seikkailemassa yli viiden tunnin verran. Ja vielä kaksi päivää ennen Vaarojen Maratonia ei oikein juoksu maistunut eli palautuminen oli vielä kesken. Myös edeltävän keskiviikon astangajooga ei ollut ehkä se paras valmistava harjoitus pitkän astangajoogatauon jäljiltä. Takareidet olivat ihan kosketusarat. (Silti suosittelen joogaa kaikille polkujuoksijoille!)
 
Fyysinen valmistautumiseni ei ollut tälläkään kertaa paras mahdollinen mutta ainakin odotin koitosta innoissani ja sopivasti peloissani. Yritin olla asettamatta itselleni muita tavoitteita kuin sen tärkeimmän, eli "ehjänä maaliin". Toivoin kuitenkin, että seitsemän tuntia alittuisi tällä uudella haastavammalla reitillä. Kolme vuotta sitten tuskien taival taittui kuitenkin noin 7 tunnissa ja 10 minuutissa. Tällä kertaa halusin pystyä myös nauttimaan retkestä ja maisemista.
 
Startti klo 9.20.
 
Sitä saa mitä tilaa: ylä- ja alamäkeä!
 
Oli ehkä hyvä tuuri, että sykevyöni oli unohtunut kotiin ja lähdin liikkeelle fiiliksen mukaista vauhtia. Ensimmäiset helpot kilometrit menivät noin kuuteen minuuttiin per kilometri jutellen tutun 131km juoksijan kanssa. Mäkien alettua vauhti hidastui mutta tuntui, että juoksu kulki ja sykkeet pysyivät maltillisina. Jossain noin 6-7km kohdilla peesini liittyi eräs miesjuoksija, jonka kanssa sitten taitoinkin matkaa seuraavat kilometrit. Napsimme selkiä kiinni. Juoksin selvästi lujempaa kuin olisin yksin juossut. Päätin vähän kokeilla mihin omat rahkeet riittää. Kilsat taittuivat noin 7.20min/km mikä on minulle melkoisen reipas vauhti noin pitkällä matkalla poluilla.
 
14 kilometrin kohdalla matkantekoni sitten tyssäsi äkillisesti. Astuin johonkin kiveen tai juureen huonosti loivassa alamäessä niin, että vasen nilkka taittui ulospäin. Kaaduin maahan mikä oli ehkä onneni ettei nilkka taittunut vielä pidemmälle. Nilkassa säteili kipu ja ajatukset vilisi päässä. Oliko tämä sitten tässä, en voinut uskoa! Juoksuseuralaiseni kyseli olenko kunnossa ja vastasin hänelle, että ei mennyt pahasti ja pystyn kyllä kävelemään. Kehotin häntä jatkamaan matkaa. Lähdin kävellen liikkeelle ja totesin, että ei tällä nilkalla enää juosta. En ole koskaan ennen taittanut nilkkaani kunnolla niin en yhtään osannut sanoa miten pahasti se meni. Kävelin noin kilsan verran vesistön ylitykseen. Nilkka tuntui kuitenkin paremmalta askel askeleelta ja kuudentoista kilometrin kohdilla kokeilin taas juoksua. Ensimmäisellä huoltopisteellä Kiviniemessä tein päätöksen jatkaa mutta rauhallisempaan tahtiin.
 
Kilsat kuluivat ja Ryläyksen pahamaineiset mäet eivät olletkaan niin pahat kuin muistelin. Kivikko ja juurakko kyllä vilisi silmissä ja luotto nilkkaan ei ollut sataprosenttinen. Muutaman kerran astuin sillä huonosti ja se vähän tuntui. Yritin pitää askelluksen rentona ja unohtaa sen mutta huomasin ottavani aina isommat loikat ja askelmat aina oikealla jalalla. Kilsat kuitenkin taittuivat ja fiilikset nousivat taas pikku hiljaa.
 
Helpolla polkuosuudella helppo hymyillä. Kuva: Juha Saastamoinen
 
Muutaman polkumaratonin jo juosseena muistan, että jaloissa on kyllä alkanut kolmenkympin kohdilla tuntumaan selvästi pahemmalta mutta nyt sellaista selkeää muutosta ei tapahtunut. En ole varma paljonko oli kilsoja takana kun aloin juoksemaan samaa matkaa erään Päivin kanssa. Vauhdit meni meillä aika hyvin yksiin ja vaihtelimme vetovuoroja. Noin kahdeksan kilometriä ennen maalia alkoi aikaisempiin vuosiin verrattuna uusi reittiosuus. Aikaisemmin tilalla oli tiejuoksua aina viimeisen nousun alkuun asti mutta nyt pääsi (vai joutui?) menemään jatkuvaa ylä- ja alamäkeä enemmän ja vähemmän teknisillä poluilla.
 
Reitti kävi kääntymässä kisakeskuksellakin vielä noin 5 kilometriä ennen maalia. Kelloni näytti, että kilsoja oli jo lähemmäs 40 ja kun oltiin niin lähellä kisakeskusta maali tuntui olevan jo kovin lähellä. Mutta sitten kun päästiin viimeisen ison laskun alkuun – mikä oli samaa reittiä kuin viimeinen nousu – meinasi epäusko vallata mielen. Katsoessani alas jyrkkää hiekkapolkua ja kaukana alhaalla olevaa järveä tajusin, että kyllä reitillä saa vielä hetken uurastaa. Jyrkkä alamäki tuntui jaloissa ehdottomasti pahemmalta kuin ylämäki. Kuljimme Päivin kanssa samaa vauhtia edelleen. Kun pääsimme viimeiseen nousuun minun energiat alkoivat olla loppu. Olin odottanut tätä viimeistä nousua ja olin suunnitellut ottavani kunnon loppukirin siinä. Mutta tähän ei nyt riittänytkään paukkuja vaan sain tehdä kunnolla töitä, että pysyin Päivin perässä.
 
Maali lähestyi ja juoksimme viimeiset muutamat kymmenet metrit. Kiitos Päiville siis kirityksestä! Suunto Ambit 3 Vertical kelloni näytti 45,8km ja 1654 nousumetriä. Aikani oli 7h 17min. Täältä löytyy virallinen reittikartta.
 
Huomioita ja oppeja juoksusta:
  • Alussa vauhtini olikin sitten taitoihini nähden ilmeisesti liikaa kun kerta en pysynyt pystyssä ja nilkka vääntyi. Vauhti ei korjannut virheitä.
  • Eväitä oli kerrankin sopivasti, ei jäänyt mitään yli ja tuskin olisin enempää syönytkään.
  • Alussa oli virhe lähteä ohut takki t-paidan ja irtohihojen päällä matkaan kun sen sai riisua heti ekassa ylämäessä. Pitäisi vaan uskoa, että silloin on sopiva kun startissa palelee.
  • Kokonaisuudessaan muistin reitistä vain muutamia kohtia vaikka sen olin suurimmaksi osaksi aikaisemmin mennytkin. Taisi olla tosiaan vintti aika pimeänä edellisellä kerralla. Tällä kertaa siis selvästi petrausta kun todella huonoja hetkiä ei ollut.
  • Nastattomat kengät (Salomon S-Lab Wings) toimivat todella hyvin.
  • Porukalla juostessa matka etenee nopeammin!

Sellainen Vaarojen Maraton tällä kertaa. Se on kyllä tosiaan nimensä veroinen koitos. Ensi vuonna uudestaan? En tiedä.. ehkä! Seuraava maratonini ja kauden viimeinen kisani on marraskuun alussa Italiassa. Tämä kisa on tuttu vuoden takaa ja nousua löytyy vähän enemmän kuin Vaaroilta mutta huomattavasti vähemmän teknisellä alustalla.

Tässä alla vielä muutama maisemakuva Ukko-Kolin laelta jonne vaapuimme kisan jälkeen sunnuntaina ihailemaan maisemia. Kyllä Suomesta löytyy upeita paikkoja!

Käyttäjän AnneD kuva

AnneD