Miltä tuntuu kun jalka menee poikki

Blogiani aikasemmin lukeneet ovat varmasti tietoisia, että minulle sattui pieni onnettomuus maastopyöräillessä. Tässä jutussa voisin kertoa tarkemmin, että miten tämä tapahtui ja miten toipuminen on alkanut. 

Olimme sopineet seikkailu-urheilevien kavereideni kanssa yhteistreenit lauantaiksi 15.10. Tarkoitus oli koota jengiä matkan varrella yhteen ja polkea joku 30-40km helpohko lenkki. Olin pyöräillyt kundien kanssa ennenkin yhdessä ja he tiesivät hyvin, että mun vauhti ei ole ihan samaa luokkaa. Maastopyöräilijänä olen aika kokematon - pyörän ostin kesän alussa vasta. Mutta on sillä jo aika paljon polkuja kulutettu. Käytän lukkopolkimia mutta pidän lukot suhteellisen löysällä.

Metsässä polut oli aikamoista kuravelliä ja pariin otteeseen teki tiukkaa päästä eteenpäin uppoamatta. Sitten tuli vähän kuivempi osuus ja kundit kokeneempina pyöräilijöinä saivat lisää etumatkaa. Polulla oli jonkun verran juuria ja syksyn takia ne olivat märkiä. Muutamasta kohdasta pääsin ihan nätisti kunnes tuli hieman enempi juurakkoa ja minun oli vaikea pitää tasapainoni. Ilmeisesti en keskittynyt kunnolla kun en huomannut edessä olevaa isompaa juurta. Ajoin sitä suoraan päin. Pyörä pysähtyi melkein kuin seinään. Kaaduin vasen kylki edellä niin, että vasen sääreni jäi pyörän rungon ja juuren väliin.

Tunsin heti että vasen jalkani sai osuman ja se tuntui puutuneelta. Keräilin itseni istumaan toinen käsi lammikossa. Tässä vaiheessa kundit huomasivat, että en tule enää perässä. Haukoin vähän henkeäni ja en kyennyt heti sanomaan mitään. Olin jalkeilla pian ja muistan miettineeni, että en minä ainakaan täältä pyöräile pois kun sen verran oudolta jalka tuntui. Jalkaan ei sattunut, se lähinnä tuntui omituiselta. Yritin laittaa jalalle painoa ja silloin tajusin, että jokin siellä on rikki. Sääressä muljui joku. Sitten aloin kirjaimellisesti näkemään tähtiä ja oli pakko mennä istumaan.

Onneksi emme olleet kovin syvällä metsässä ja olin kundien kanssa joilla oli vähän ruista ranteessa. Harvoin kukaan kantelee minua metsässä sylissä, kokemus sekin. Ja sitten - ei muuta kuin sairaalaan.

 

Kipsiin kahlittu

Lauantai aamupäivä ei ollut ilmeisesti onneksi suurinta ruuhka-aikaa päivystyksessä ja noin 30minuutin odottelun jälkeen olin päivystävän traumalääkärin vastaanotolla. Jalka ei ollut pahemmin turvonnut ja säären etuosassa näkyi ainoastaan haalea mustelma. Lääkäri kyseli, että minne sattuu ja tutki myös polven ja nilkan. Ne vaikuttivat olevan kunnossa. Seuraavaksi minut lähetettiin tietysti röntgeniin ja sieltä takaisin lääkärin luokse. Lääkäri näytti minulle kuvat ja en voinut uskoa silmiäni. Sääriluu oli kokonaan poikki noin 10cm nilkan yläpuolelta. Murtuma oli todella siisti ja luut ihan suorassa toisiaan nähden eikä mitään irtonaisia palasia. Ja eipä aikaakaan kuin pääsin valitsemaan kipsini väriä kipulääkkeitä popsien ja kivusta ulvoen kun jalkaani laitettiin kipsaukseen sopivaan asentoon.

Päivystävä ortopedi kertoi minulle, että murtuma on sen verran hyvänlaatuinen, että leikkausta ei kannata tehdä. Muutenkaan ajatus sääriluun sisälle asetettavasta ydinnaulasta ei houkutellut, koska se voi kuulemma aiheuttaa pysyvän polven kiputilan sillä ydinnaula asennetaan polven jänteen läpi. Tämän lisäksi on mahdollista, että polvea ei saisi enää taivutettua ääriasentoon ja erityisesti kiipeilyn kannalta se olisi huono asia. 

Illan tullen minut kärrättiin osastolle punaisen kipsini kanssa ja edessä oli ensimmäinen yöni sairaalassa sitten syntymäni. Ja sitten alkoi kipu. Auts. Tavallaan hyvä, että jalkaan ei sattunut niin paljon siellä metsässä. Yö ei ollut todellakaan mikään helppo. Minua väsytti ihan uskomattoman paljon mutta yhdellä morfiinijohdannaispiikillä sain nukuttua vain pari tuntia. Selkääni sattui melkein yhtä paljon koska jalkaa pidettiin todella koholla.

Kipsi oli siis melkein haaroihin asti. Sääriluun murtumissa pitää saada aina nilkka sekä polvi liikkumattomiksi. Pian selvisi, että tämmöisen kipsin kanssa kaikki on hankalaa. Kepeillä kun kävelee mitään ei pysty kantaa käsillä. Yhdellä jalalla hyppiminenkään ei onnistunut koska tärinä sattui jalassa. Aluksi vedin kuusi Panacodia päivässä ja uni maistui ihan sen takia, että olin niiden takia niin pihalla. Ruokaa ei tehnyt ollenkaan mieli - varsinkin kun sen laittaminen oli niin hankalaa. Mutta tiesin, että pitää syödä jotta paranen niin söin väkisin.

Minulle kirjoitettiin kahden kuukauden sairasloma mutta kolmantena päivänä onnettomuudestani tein jo vähän töitä etänä. Ensimmäisen kerran töihin uskaltauduin taksilla kahden viikon jälkeen. Jo tämä piristi mieltä vaikka liikkuminen olikin hankalaa. Tässä vaiheessa pakko kiittää ihania ystäviäni, jotka kävivät usein kyläilemässä ja tuomassa lounasta. Itsenäisenä naisena oli vaikea hyväksyä, että nyt kyllä tarvitsee oikeasti apua.

 

Leikkaukseen sittenkin?

Minulla oli ensimmäinen kontrollikuvaus sairaalassa 1,5 viikkoa onnettomuuden jälkeen. Lääkäri vakuutti, että kuvat ovat kunnossa. Pyysin lähetteen fysioterapiaan ja saamani vastaus oli aika mielenkiintoinen. "Kyllä sinusta ilman fysioterapiaakin normaali työkykyinen veronmaksaja tulee." Tämä siis sen jälkeen kun olin kertonut haaveistani juosta maratoni ja että urheilen normaalisti 5-10 tuntia viikossa. "Noh, kyllä minä sinulle sen lähetteen kirjoitan mutta vain sen takia koska kerroit, että sinulla on vakuutus, joka tämän korvaa. Jos tämä tulisi kunnan maksettavaksi niin asia olisi toisin." 

En oikein tiennyt mitä tähän olisi pitänyt vastata. Mietin vain, että onneksi minulla tosiaan on se vakuutus ja ennen kaikkea tieto siitä, että fysioterapia todellakin kannattaa tämmöisissä tapauksissa. Tavallaan ymmärrän, että ei valtiolla ole resursseja hoitaa kaikkia loukkaantuneita huippu-urheilijakuntoon. Mutta siltikin mietityttää, että missä se raja menee. Mitä jos joku tietämättömyyttään ei kuntouta vammaansa kunnolla ja siitä tulee ongelmia myöhemmin? Jos esimerkiksi aloittaa pitkän ajan päästä esimerkiksi uuden harrastuksen bussipysäkille kävelyn lisäksi?

Seuraava kontrollikuvaus oli 2,5 viikon kohdalla. Heti kun näin lääkärin ilmeen hänen tutkiessa röntgenkuvia tiesin, että nyt kaikki ei ole ihan kohdallaan. Hän soitti toiselle lääkärille jutellakseen kuvista. Hieman epävarman oloisena hän kuitenkin totesi, että "Se on ihan ok". Kuvan nähtyäni ymmärsin huolen - luut eivät olleet enää ihan suorassa toisiinsa nähdäen. Kipsauksen aikana syystä tai toisesta luut eivät olleet pysyneet ihan paikallaan. Tilasin röntgenkuvat itselleni kun ne kolmen viikon kohdilla sain kotiini niin päätin näyttää kuvia muutamalle lääkäritutulleni. Kommentit eivät olleet kaikista rohkaisevimpia joten pieni paniikki alkoi hiipiä. Pitäisikö jalka sittenkin leikata?

Varasin sitten samantien ajan yksityiselle urheiluun erikoistuneelle ortopedille. Luiden välinen kulma oli hänen mielestään myöskin ihan siinä ja siinä voiko jättää leikkaamatta. Mutta kun tapahtuneesta oli jo se 3,5 viikkoa niin leikkauksesta tulisi aika hurja. Hän suositteli odottamaan, että jalka kuvataan taas 4,5 viikon kohdilla. Kun luiden asento kerta oli vaan huonontunut muutaman viikon aikana niin mietin, että se siitä tuskin alkaa paranemaan. Kauhulla odotin 4,5 viikon kontrollikuvausta ja asennoiduin siihen, että saan pian rautaa sääreeni.

Ilmeisesti syömäni kalsiumin, D-vitamiinin ja piin yliannostus oli tehnyt ihmeitä - luut olivat jumahtaneet samaan asentoon. Kuvat näyttivät omastakin mielestä jopa aavistuksen paremmilta mutta ennen kaikkea luutuminen oli edennyt vauhdilla. Kunnallisessa sairaalassa ortopedit olivat käyneet läpi tapaustani tällä aikaa myöskin tarkemmin ja olivat päätyneet samaan ratkaisuun kuten aikaisemminkin. Oli huojentavaa kuulla, että eri tahot olivat samaa mieltä vaikkakin asia ei ollut ihan selkeä.

Hyvän luutumisen takia pääsin eroon isosta kipsistä ja sain tilalle pienemmän kipsin jonka kanssa voin liikuttaa polveani. Kipsien vaihdoin välissä näin jalkani kokonaan pitkästä aikaa. Se oli aika hurja näky vaikka murtumakohdassa ei mitään päällepäin näkynytkään. Iho oli todella kuiva ja jopa atooppinen polvitaipeesta sekä nilkasta. Nilkka ei paljoa taipunut kun sitä vähän testailin ennen uutta kipsiä. Reidestä on kadonnut noin kolmannes ja etureiden lihas on kokonaan mennyttä.

 

Nyt

Ensimmäinen fysioterapia oli heti seuraavana päivänä siitä kun kipsi vaihdettiin, eli 16.11. Löysin onneksi todella hyvältä vaikuttavan fysioterapeutin, jolla tuntuu olevan ihmeen suuri vaikutus minuun henkisestikin. Tunne siitä, että hän todella välittää ja tietää mitä tekee tuo minuun uskoa. Se, että pystyn nyt itse tehdä asialle jotain kuntouttamalla jalkaa ohjeiden mukaan tuntuu todella mahtavalta.  Painon laittaminen on kuulemma erittäin tärkeää luutumisen kannalta vaikka aluksi kivun takia sen hurjalta tuntuikin. 

Olen nyt tehnyt kuntoutusohjelman tunnollisesti läpi joka päivä. Nyt saan siis laittaa painoa jalalle noin puolet omasta painostani ja enää se ei tunnu yhtään kipeältä. Polvikin tuntuu melkein normaalilta jo, pientä turvoitusta vaan mutta se suoristuu hyvin ja kivuitta.

Luut eivät siitä suoristu enää ja nähtäväksi jää tuleeko joskus jotain nilkka- tai polvikipuja luiden välisen kulman takia. Ei voi muuta kuin toivoa, että ei kuitenkaan aiheudu mitään sellaista, että leikkaus pitäisi joskus myöhemmin vielä tehdä. Maastomaratonihaaveet voin kyllä hylätä jos tarve vaatii - ulkona pystyy puuhaamaan paljon muutakin ihanaa. Muistuttelen aina välillä mieleeni, että olisi voinut käydä paljon pahemmin.

2,5 viikkoa vielä kipsin kanssa! Jännityksellä odotan miten jumissa nilkka sitten on kun akillesjänne on tässä ajassa ehtinyt lyhentyä kipsatun nilkan asennon takia.

Eilen töissä oli tiimipäivä ja olin järjestänyt kiipeilysession koko porukalle. Aamulla olin pakannut reppuuni yhden kiipeilykengän sekä valjaat vielä päättämättä aikoisinko yrittää yhdellä jalalla kiipeilyä. Kokeneen varmistajan kanssa uskalsin kuitenkin yrittää. Työkaverit kuulemma katselivat kiipeämistäni sydän kurkussa. Niille joille kiipeily ei ole tuttua niin minulla oli siis yläköysi kiinni valjaissa ja varmistaja piti köyden sen verran tiukalla, että jos olisin tippunut niin en olisi tullut yhtään alaspäin. 

Minulla oli aika tarkka mielikuva miten se minulle muuten helppo 4+ kiipeilyreitti tulisi menemään vaikka en ennen yksijalkaisena ole kiivennytkään mitään. Ja ihmeen hyvinhän se meni - vaati vain aikamoista käsivoimailua. En pistänyt kipsijalalle ollenkaan painoa. Laitoin muutaman kerran varpaat otteelle tasapainon takia. Sain tästä kiipeämisestä sain hurjasti hyvää mieltä lisää!

Kyllä tämä tästä - joka päivä ei ole ollut ihan herkkua mutta uskon, että kaikella on tarkoituksensa. Ehkä minä opin tästä jotain malttia ja varovaisuutta. Jos tämä ei olisi käynyt nyt niin ehkä joku päivä jossain vuorilla - jolloin seuraukset olisivat voineet olla pahemmat.

Turvallisia ulkoiluja kaikille! Nastalenkkarit on hyvä veto talvilenkkeilyissä!

-Anne 

http://www.relaa.com/keskustelu/index.php?topic=38312.0
Käyttäjän AnneD kuva

AnneD