Mikä niissä vuorissa oikein kiehtoo?

Minulle on nyt kuluneen vuoden aikana iskenyt jonkinlainen vuoristotauti. Kyseessä on ilmeisesti jotain mistä ei ole helppo parantua. Ystäväpiirissäni on monia, joilla on sama tilanne ja varmasti monet teistäkin tietävät mitä tarkoitan. Vuoret eivät ole olleet osa elämääni aina joten näkökulmani on aika erilainen verrattuna esimerkiksi vuoristo-oppaaseen tai ammattilaisvapaalaskijaan. On jotenkin mielenkiintoista huomata, miten miten iso kaipuu minunlaisella liikkujalla voi olla vuorille. Mistäköhän tämä johtuu?

Vuoria valloitetaan. Vuorilla tapahtuu onnettomuuksia. Vuorikiipeilijät ovat varmaan suurimmalle osalle ihmisistä kuolemaapelkäämättömiä yli-ihmisiä. Joillekin ihmisistä "vuoren valloitus", eli huipulle pääsy, voi olla isokin tavoite elämässä tai osoitus itsensä ylittämisestä. Tavoitteet ja unelmat ovat tärkeitä jokaiselle. Mielestäni niitä ei pidä vähätellä vertaamalla muiden "suorituksiin". Eri ihmiset lähtevät vuorille eri lähtökohdista. Olen kuullut juttuja vuoristo-oppailta miten jotkut opastettavat turistit haluavat huipulle hinnalla millä hyvänsä. Eräs opastuttuni sanoi, että hänen ryhmässään oli ollut asiakas joka halusi Mont Blancin huipulle omin jaloin mutta oli kiroillut koko matkan miten syvältä se itse matka ylös oli. Hän halusi huipulle mutta ei ollut valmis näkemään vaivaa sen eteen. Tämmöinen mentaliteetti ei mene mulla jakeluun varsinkin kun joku joutuu sitä kuuntelemaan samalla kun joku muu vieressä haluaa nauttia siitä koko kokemuksesta.

Vågakallenin harjanteella Lofooteilla Pohjois-Norjassa.

Omat vuorivalloitukset

Olin ensi kertaa laskettelusukset jalassa vasta talvella 2008. Syy miksi halusin opetella laskettelemaan oli juuri tämä herännyt into vuoria kohtaan ja halu päästä lumille upeissa maisemissa. Olen ehkä keskimääräistä rohkeampi naiseksi ja uskon, että ainakin osittain tämän takia olenkin oppinut laskemaan kohtuullisen hyvin melko nopeasti. Viime talven alussa mietin, että pääsiäisenä olisi mahtavaa päästä ensimmäistä kertaa rinteiden ulkopuolelle. Sain kuulla, että Suomen Alppikerhon järjestää vuoristotapaamisen Lyngenissä ja jos ehtisin saamaan vähän sopivaa kokemusta ennen tätä niin voisin lähteä mukaan. Talven aikana kävin laskemassa muutaman kerran Lapissa ja liian monta kertaa Etelä-Suomen pikku nyppylöillä sekä jopa omalla takapihalla Olarin metsiköissä. Opiskelin netistä ahkerasti vyöryjuttuja, kävin vyörykurssilla sekä harjoittelin piipparin käyttöä kurssin lisäksi kaveriporukassakin. Motivaationa oli halu oppia tarpeeksi, jotta pärjään sitten kun pääsen vuorien hoitamattomille rinteille ensi kertaa.

Pääsiäisen aikaan muutaman vuoden haaveeni toteutui kun olin kaksi viikkoa Pohjois-Norjassa Tamokissa ja Lyngenissä. Minulla oli ensimmäisellä viikolla seurana suomalainen erittäin kokenut vapaalaskijalahjakkuus johon pystyin todellakin luottamaan. Ainakin omasta mielestäni tein kaiken niin hyvin vain kuin voi tehdä jotta vuorelle pääseminen ja siellä oleminen olisi mahdollisimman turvallista. Laskeminen plussakelissä hyvin erilaisissa lumiolosuhteissa tuntui - ja näytti - kuitenkin siltä, että en olisi ikinä suksilla ollutkaan. Mutta reissu meni kaikin puolin loistavasti, opin erittäin paljon ja sain paljon upeita muistoja. Nousua tuli yhteensä melkein Everestin verran näiden parin viikon aikana. Ja ennen kaikkea, rakastuin kertaheitolla näihin vuonojen ympäröimiin lumisiin huippuihin. 

Tämä vuosi on opettanut minulle myös yhden asian, joka on varmasti monelle kokeneemmalle itsestäänselvyys. Mitä korkeampi vuori on niin se ei ole suoraan verrainnollinen miten vaativa vuori on. Ne muutamat noin tonnin korkeat alppireitit ovat olleet ihan tarpeeksi haastavia, sillä olen päässyt oikeasti myös kiipeämään enkä vain kävelemään. Ne ovat olleet kaikki aivan huikeita sekä opettavaisia kokemuksia. Minulla ei ole mitään hinkua lähteä siis Everestille ja toivon, että ei koskaan tulekaan.

Vuorien voima

Vuoret on ja pysyy. Hyvä niin. Jotenkin niiden jylhä massiivisuus tuo mielelle rauhaa ja herättää vapaudentunteen. Vuorilla olet yksin, on kannettava vastuu omista liikkeistä ja virheet voivat kostautua peruuttamattomasti. Lyngenissä järjestetyllä vyörykurssillä opin mihin asioihin on kiinnitettävä huomiota, jotta voi arvioida lumivyöryn mahdollisuuden. Nämä asiat on helppo luetella mutta niiden havaitseminen vuorilla ollessa ei ole aina varmasti niin yksinkertaista. Tähän apuna on vaan kokemus. Kokemusta saa jos pysyy hengissä siihen asti. Voi olla, että osa vuorien luomasta maagisuudesta tulee juuri niissä piilevistä vaaroista. Vaikka olenkin tosiaan aika rohkea neito niin en kuitenkaan tyhmänrohkea. Haluan pystyä nauttimaan olostani vuorilla ilman, että tarvitsee pelätä omasta tai kenenkään muun puolesta.

Tänä vuonna olen viettänyt aikaa vuorilla yhteensä noin neljä ja puoli viikkoa. Tämä on noin kolme viikkoa enemmän kuin minään muuna vuotena elämässäni. Jos työt antaisivat periksi niin olisihan siellä viihtynyt vielä enemmän. Suunnittelemme parhaillaan ystäväporukalla meidän ensimmäistä kunnon vuorikiipeilyreissua ensi vuodelle. Siippoja ei tälle reissulle taideta huolia mukaan. Asiasta enempiä avautumatta niin tämä ehkä kertoo tarpeeksi: "Vuoret eivät katoa minnekään ja vuorille pääsee ystävien kanssa". Tärkein tavoite on oppiminen ja kokemukset - ei se miten korkealle mennään.

Joku realistinen vuorikiipeilyreissu on varmaan paras mahdollinen motivaationlähde, joka auttaa minua jaksamaan jalan kuntouttamisen kanssa. Ensi kerralla aion kirjoitellakin vähän enemmän käänteistä tämän säärimurtuman kanssa. Toipuminen ei olekaan ihan niin yksinkertaista kuin miltä aluksi näytti.

http://www.relaa.com/keskustelu/index.php?topic=38153.0
Käyttäjän AnneD kuva

AnneD