Mielenlujuutta pimeässä

Yksi asia kestävyyslajien harjoittelussa kummastuttaa. Fyysiseen valmistautumiseen ja erilaisten välineiden hankintaa löytyy satoja kirjoja ja artikkeleita. Henkisen puolen valmistautumiseen ja treenaamiseen kuitenkin on aika vähän proosaa tarjolla.

Jos kestävyyssuoritusta mietitään yleisesti niin se koostuu ainakin kolmesta elementistä:

- fyysinen kestävyys, tekniikka ja lajikunto
- välineet, energia ja tankkaus
- henkinen kestävyys

Näistä henkinen puoli saa selkeästi vähiten palstatilaa. Onko sitten syynä henkisen puolen vaikeampi määriteltäävyys vai se, että henkisen puolen valmennusta on selvästi vaikeampi määritellä ja mitata.

Itse olen useilla vuorimatkoilla todennut, että mentaalisen puolen vaikutus itse suoritukseen on jopa isompi kuin fyysisen ja välineiden yhteensä. Karrikoiden voidaan todeta, että lujalla päällä varustettu, vähän huonommassa kunnossa oleva urheilija hakkaa fyysisesti vahvemman, mutta mentaalisesti heikommin varustauneen.

Toisaalta vahva fyysinen pohja ja hyvät välineet, tankkaus ja riittävän energian saanti ovat avainasemassa mentaalisen puolen kestävyydelle. Kuitenkin vahvalla henkisellä pohjalla selvitään tilanteista, joissa fysiikka ja välineet ovat pettäneet. Olisi kiva nähdä joskus mentaalisen puolen treenipäiväkirja tai 10 vinkkiä vahvaan psyykkeeseen.

Mistä vahva psyykkinen suorituskyky rakentuu?

Ehkä asiaa pitäisikin kysyä kanssatreenaajilta. Miten harjoitat mentaalista puolta? Kerro vinkkisi niin kasataan niistä lista!

Takaisin itse aiheeseen.

Omassa treenaamisessa olen pyrkinyt joutumaan tilanteisiin, jossa koetellaan äärimmäisellä tavalla fysiikkaa ja psyykettä pitkillä suorituksilla. Tästä erinomainen esimerkki on jokavuosi järjestettävä Sysimusta satku, leikkimielinen 100km kävelytapahtuma. Noin 20 tunnin yhtämittainen, fyysisesti melko helppo suoritus rasittaa ennen kaikkea pääkoppaa. 

- miten palastelen suorituksen pienempiin palasiin
- kuinka torjun erilaiset syyt keskeyttää suorituksen
- miten pidät mielen virkeänä
- mikä rooli ulkoisilla odotuksilla on suorituksen loppuunsaattamiseen
- vastoinkäymiset positiivisiksi kokemuksiksi
- epämukavuusalueella oleskelu
- epäonnistumisen käsittely
- jatkamisen mielekkyys

Yllä muutamia avainteemoja, joita itse joutuu pallottelemaan pitkän suorituksen aikana. Viime lauantaina osallistuin Sysimustalle kolmannen kerran. Tällä kertaa puhtaasti siitä syystä, että juuri tuo epämukavuusalueella oleskelu on mitä parasta treeniä kaikkeen. Ihminen on kuitenkin aika mukavuudenhaluinen olento, ja pääasiassa pyrkii välttämään tai minimoimaan epämukavuustekijät. Mikä siis olisi parempaa mentaalista staminaa kuin kävellä 20 tuntia. Kävely on siitä hyvä mentaalisen treenin muoto, että siinä ei fysiikka tai fysiikan puute astu ensimmäisenä kuvioon. Vaan kävellessä voi pikkuhiljaa nauttia erilaisista fyysisen ja mentaalisen puolen lähettämistä signaaleista, jotka rakentavat selvän viestin; lopeta, lopeta ja lopeta.

Mental stamina

Omaa triathlon-projektiani olen päättänyt lähteä rakentamaan erilaisten mentaalisten koettelemusten pohjalle. Mitä paremmin ymmärrän kuinka keho ja pää toimivat yhdessä ja missä kulkee omat fyysiset rajat, sitä paremmin pystyn hahmottamaan ja vastaanottamaan täysmatkan koettelemuksen. Uskon, että täysmatkan triathlon sisältää nuo samat yllä mainitut elementit, ja mikäli osaan ottaa ne vastaan ja käsitellä ne yksi kerrallaan olen lähempänä maalia.

Yksi avainkohta, jolla olen tätä projektia viedä eteenpäin on ulkoinen paine. Mitä useampi taho tietää projektistani niin sitä korkemmalle keskyttämisen tai luovuttamisen kynnys nousee. Toisaalta itselleni tuo on myös helpohko, koska itselläni tai muilla ei ole suuria odotuksia suorituksen tai sijoituksen suhteen, joten pelko siitä, että nolaisin itseni ei ole suuri. Sysimustalla satkulla moni kompastuu egoloukkuun. Koska kävely tuntuu helpolta, ja jos on hyvässä kunnossa niin kävelyä pitäisi pystyä tekemään kohtuullisella vauhdilla. Ulkoinen paine yhdistettynä omaan egoon ajaa helposti ansaan ja vauhti mitoitetaan liian suureksi, ja vaikka kyseessä on vain kävely niin näinkin pitkällä matkalla tuomioksi tullee yleensä keskeyttäminen.

Itse pääsin nyt toisen kerran maaliin ja koettelemus oli melko äärimmäinen jälleen kerran. Vaikka matkavauhti on tasainen ja rauhallinen niin noin 140000 askelta väkisinkin tuhoaa jalat. Näin ollen viimeiset kymmenet kilometrit koostuvat väsymyksestä ja kivunsiedosta. Kun jokainen askel sattuu niin se luo melko poikkeuksellisen lähtötilanteen. Järki pyytää lopettamaan, mutta psyyke käskee jatkamaan, kivusta huolimatta. Maalissa urakointi palkitaan ja kivut unohtuvat nopeasti.

Miten itse harjoitat psyykkistä kestävyyttä?

Juha Viitala

jeppe jääkarhu
Offline
Viimeksi kirjautunut: 6 päivää 5 tuntia sitten
Liittyi: 28.10.2010 - 11:23
Re: Mielenlujuutta pimeässä

Ihan noin pitkistä matkoista ei itsellä ole kokemusta. Olen kuitenkin huomannut minulla toimivan ylämäkeen mentäessä ajatuksen keskittäminen johonkin muuhun kuin suoritukseen. Esim. yksinkertainen laskeminen mielessä yhdestä sataan(ja taas alusta) vie ajatuksen itse skinnaamisesta ja jossain vaiheessa huomaa olevansa huomattavasti ylempänä. Tämä yhdistettynä itselle sopivaan askelrytmiin on jo lähelle meditiivistä etenemistä.

Juha Viitala
Offline
Viimeksi kirjautunut: 1 päivä 15 tuntia sitten
Liittyi: 30.08.2011 - 13:45
Re: Mielenlujuutta pimeässä

Toinen mitä teen pitkillä matkoilla niin pyrin välttämään tarkan matkan keston tai kuluneen matkan seurantaa. Helpompi huijata päätä matkan edistymisestä, jos ei ole faktaa tarjolla :D Huoltopisteet ja maali tulevat siten hieman yllätyksenä.