Lemmenjoelle vaikka väkisin

Prologi

"Krunts, krunts, krunts..." vesi valuu silmistä ja jalat nykivät penkillä. "Narsk, narsk... No niin. Kappas, siinä lähtikin aika paljon luuta mukana". Kuulostaa niin mukavalta että meinaa taju lähteä. Ehkä se johtuu suhteellisen korkeasta kuumeestakin.

Makaan selkä ja otsa hiessä Haartmannin hammasklinikan hoitotuolissa. On lauantai-ilta, mutta tänään ei kiinnostanut lähteä huvittelemaan. Sen sijaan kaksi viikkoa kestänyt hammassärky kulminoitui kahden juurihoidon ja antibioottikuurinkin jälkeen hampaan poistoon tänään illalla, kun kipu kävi jo aivan sietämättömäksi ja kuume kipusi ennätyslukemiin. Muutama kuukausi sitten kävin viimeksi hammastarkastuksessa eikä silloin pitänyt olla mitään ongelmaa. Hammaslääkäri lyö reseptin kouraan vielä yhdestä antibioottikuurista.

Otan taksin kotiin, kuski puhuu minulle englantia kun ei saa suomen mongerruksestani selvää joten kirjoitan asiani tekstiviestiin. Kotiin päästyäni kirjoitan viestin myös kaverille jonka kanssa pitäisi lähteä seuraavan viikon lauantaina Lapin reissulle -voi olla että täytyy tehdä vähän muutoksia suunnitelmiin.

Tarkoitus oli alunperin tehdä reissu kävellen tunturiylänköjä todella kevein varustein Kaamasmukasta etelään yhdeksän päivän ajan päätyen joko Njurgalahteen tai pidemmällekin. Nyt mietin pääsenkö lähtemään ollenkaan matkaan. Kaveri onneksi ottaa asian rennosti ja vastaa että onhan siellä Saariselällä kylpyläkin, muutetaan vaan vähän reissun luonnetta. Päätämme kuitenkin pitää matkan jossain määrin tervehenkisenä vaelteluna, joten optimoimme hiukan suunniteltua reittiä.

 

Vaellus


Ensimmäinen päivä


 

Taksi jättää meidät Angeliin, ehkäpä kylän ainoaan tienhaaraan. Lämpöisessä auringonpaisteessa alamme järjestellä rinkan sisältöä uudestaan. Lentoa varten pakattu rinkka sisältää vaellusvaatteet ja kyliltä ostettu ruoka ja kaasukin pitää pakata mukaan. Käytännössä siis tyhjennämme rinkat männyn juureen ja järjestelemme ne uudestaan siten, että painopiste on mahdollisimman alhaalla kantamista ajatellen. Muistinko mainita että alaselkäkin on prakannut viime aikoina? Kaasusta puheenollen kysäisen kaverilta jos laitettaisiin samalla ruokaa tulemaan kun tässä kuitenkin menee aikaa reppujen kanssa. Kaverille tietysti sopii mainiosti, joten pyydän häneltä Jetboilia. "Keitin? Eikö sun pitänyt ottaa keitin?". Kävi pieni väärinkäsitys viime puhelinkeskustelussa näköjään. Yhtäkkiä kaasupönikkä kädessäni alkaa tuntua järjettömän painavalta. Kummallakaan ei ole keitintä mukana, mutta otin sentään kattilan mukaan jotta saa keitellä useammassa astiassa. Ei siis sinänsä hätää, lounaaksi vain emme tule syömään lämpimiä ruokia. Nauramme kömmähdykselle ja toteamme että tehdään sitten ateriat pidemmän kaavan mukaan, Lemmenjoellahan tervasta riittää.

Ensimmäiseksi yöksi löydämme leppoisan leiripaikan Inarinjoen rantatörmältä. Tasainen telttapaikka ja tervasta. Ruokaa valmistuu tasaiseen tahtiin ja korkkaan ensimmäistä iltaa varten tuomani 400g vaahtokarkkipussin. En aavistakaan että näitä vaahtokarkkeja syödään vielä viimeiselläkin iltanuotiolla kahdeksan päivän päästä. Illan pimetessä revontulet ilmestyvät pohjoiselle taivaalle, katalonialainen ystäväni on fiiliksissä nähtyään ensimmäistä kertaa elämässään kunnolla moisen ilmestyksen. Norjan puolelle jokea on leiriytynyt koiran haukunnasta päätellen riekkomiehiä. Harvakseltaan kuuluu vaimeaa puhetta, mutta yön saapuessa puhe ja koirakin vaikenee. Vatsani on vasta aloittelemassa omaa elämäänsä. Ilmeisesti antibioottikuuri on tehonnut sekä hammastulehdukseen että myös ystävällismielisiin bakteereihin jotka niin mielellään auttaisivat ruuansulatuksessa. Hyvin pian nukkumaanmenon jälkeen konttaan ulos mukavan lämpöisestä makuupussista ja pingon kanervikkoon pikaiselle visiitille. Varpusparvi lennähtää kuun kelmeässä valossa. Myös toisen kerran saman yön aikana. Sekä kolmannen. Aamua unohtamatta.

Ajatus vaelluksesta Lemmenjoen seuduilla ei ole oikein ikinä sytyttänyt minua. Ehkä se on puoliksi tiedostamaton vastareaktio erään varhaisen teini-iän kaverin Lemmenjokiylistyksiin, jonka mielestä tämä oli juuri se paras ja ainoa paikka Lapissa jonne kannattaa mennä. Itse sen aikaisena ääripuristina en edes halunnut katsoa kansallispuistojen suuntaan. Jos meni Lappiin, piti mennä erämaahan ja mielestäni Lemmenjoen seutu ei sellaista ollut. Sellaista hassunhauskaa kapeakatseisuutta siis. Kun sitten ehdotin Andrésille että tänä vuonna hän tulisi seuraksi Lappiin, hän sanoi lukeneensa Lemmenjoen erämaista ja alue kiinnosti sen laajuuden vuoksi. Aloin katselemaan seutua nettikartoista ja valokuvista uusin silmin ja suunnittelimme reittimme poikkeavan Angelista etelään ja Postijoen kautta Njurgalahteen. Vaellukselle piti ensin lähteä viikko ennen juhannusta, mutta kaverin opiskelukiireiden vuoksi lykkäsimme lähtöä aina syyskuun viimeiselle viikolle saakka.

 

    

 

 

Toinen päivä

 

 

Ehdin keitellä aamupuurot ja valokuvata muutaman ruudun ennenkuin Andrés pääsi ulos teltasta. Hänellä oli takanaan uneton yö lentokentällä, joten uni maistui ensimmäisen päivän kävelyn jälkeen. Olin tietoisesti jättänyt kahvin pois matkasta joten kaurapuuro ja vesi, tai mikä tahansa varputee sen mukaan mitä käden ulottuvilla sattui olemaan, olikin aamujen ruokarutiini. Ensimmäinen kokonainen vaelluspäivä seuraili alkuun poroaidan uraa ja siitä erkaantuen nousten Lauravaaralle polkujen ulkopuolella. Jo heti ensimmäinen nousu teki selväksi että ei tässä vielä täysin kunnossa olla. Lauravaaran päältä katselin tulevaa reittiä ja ihmettelin itsekseni mitenköhän tässä jalka liikkuu seuraavina päivinä jos vähäinenkin ylämäki tuntuu reisissä pahalta eikä ruoka pysy kunnolla sisällä. Samalla tavallahan se sitten jatkui kuten yleensäkin; vauhti sovitellaan kunnon mukaan ja taukoja pidetään sopivin väliajoin. Maisemat ja luonto puurajan yläpuolella oli vaikuttavaa. Pehmeä varvikko painui mukavasti saappaan alla ja tauolla kun oikaisi pitkäkseen oikeastaan mihin vain, melkein senttimetrin kokoiset mustikat olivat käden ulottuvilla. Kaksi hirveä kiiruhti perätysten muutaman kymmenen metrin päästä ohitsemme. Katselin kateellisena niiden etenemistä ja toivoin jostain ilmestyvän tuttavallisen poron joka haluaisi kantaa reppumme loppumatkan. Päivä oli harmituksen ja ihastuksen ylä- ja alamäkeä. Ja yleensä juuri niin että ylämäessä harmitti, alamäessä oli sitten enemmän aikaa ihastella. Vastenmielisesti nieleskelin kolme kertaa päivässä kävyn kokoisia antibioottitabletteja tietäen, että vatsakaan ei ole kunnossa ennenkuin kuuri on syöty loppuun. Maitohappobakteerithan on vain lapsille joten mitäs sellaisia mukaan ottamaan. Kuuria riittäisi neljälle ensimmäiselle päivälle.

Auringon laskiessa laskeuduimme mekin joelle leiriytymään. Illan mittaan teimme kolme kertaa noin 800Kcal aterian per nuppi ja poltimme tervastulia pienen sateen ripsoessa. Olo oli raukea mutta juttu luisti. Keskustelu rönsyili ja ruoka upposi mahaan. Näillä main yöpaikan valintakaan ei tuota ongelmia, makuualustan alla on aina luontainen pehmeä patja ja mäntyjen välissä tilaa teltalle. Kun vihdoin pääsin makuupussiin ei unta tarvinnut odotella. En tosin nukkunut ihan katkotta aamuun saakka, syynhän me jo tiedämme.

 

       

 

 

Kolmas päivä

Olin jälleen ensimmäisenä ylhäällä, satoi enemmän kuin illalla. Tervastulilla taas aamupuurot ja kun tarkoituksena oli tänään suunnata poispäin joelta, käytimme tilaisuuden hyödyksi ja kahlasimme Norjan puolelle pistäytymään. Kansainvälinen vaellus. sitten jälleen rinkat selkään ja suunta kohti ylämäkeä.

Voisin tässä vaiheessa valottaa myös hiukan millainen kuntoero meillä on muutenkin kun olen täysin terve. Andrés asuu lähellä Pyreneitä ja lähes joka viikonloppu käy kiipeilemässä vuorilla, harrastaa ultramatkoja sekä joka kesä viettää lomansa Alpeilla tai muilla korkeammilla vuorilla. Kerran hän päätti yllättää tyttöystävänsä kun tiesi hänen olevan kävelemässä erästä pätkää toisella puolella Espanjaa. Aamulla Andrés osti lennon, aamupäivällä oli Santiago de Compostellassa, juoksi 30km tyttöystävää vastaan ja palasi hänen kanssaan kävellen Santiago de Compostellaan. Itse kävelin heinäkuussa Luukissa 54km päivämatkan veljeni kanssa ja olin riittävän puhki kun pääsimme takaisin autolle. Parantelin polveani kuukauden. Nytkin kapusin reppuni kanssa hiljakseen kaverin kierrellessä mielenkiintoisen näköisiä paikkoja, syöden mustikoita ja ottaen valokuvia. Hyvin tulimme silti juttuun, ei sillä.

Jäkäläpään eteläpuolella näimme ensimmäisen porotokan. Ne ovat mielenkiintoisia elukoita kyllä. Nytkin muutama ensin lähestyi varovasti, sitten koko tokka lähti kuonot taivasta kohti sojottaen juoksemaan meistä sivulle päin ja kääntyi samaa vauhtia suoraan meitä kohti. Hetken jo huolestuin, mutta parikymmentä metriä edessämme tokka jakaantui kahtia ja ohitti meidät molemmilta puolilta juosten samaan paikkaan missä alunperin ne näimme. Kaveri oli saanut kameran esiin, itse olin unohtanut ottaa yhtään kuvaa kohtauksesta vaikka juuri sillä hetkellä kamera roikkui kaulassa. Jatkoimme matkaa kohti matalampia mäkiä ja tiheämpiä risukoita.

Tänä vuonna kesä oli ollut Lapissa erityisen kuiva. Etukäteen hiukan mietin miten veden saanti onnistuu, mutta sitä kyllä löytyi aina kun tarvitsi. 1:100 000 karttaan merkatut joet saattoivat olla pieniä puolen metrin liruja tai kolmekymmentä metriä leveitä suvantoja, mutta kyllä niissä vesi useimmiten virtasi. Illaksi olimme katsoneet kartasta leiripaikan erään tällaisen joen varteen jossa arvelimme vettä virtaavan, mutta juuri tämä olikin ainoa karttaan merkattu joki reissun aikana jossa ei ollut tippaakaan vettä. Jatkoimme matkaa pimeässä ja tihenevässä risukossa seuraavalle joelle, joka osoittautuikin virtaavan kapeana norona ylipääsemättömän suon keskellä. Seurailimme tätä uomaa yläjuoksua kohden ja jossain vaiheessa kuulin virtaavan veden ääntä. Soinen osuus oli jäänyt taakse ja joki virtasi kuivemmilla penkoilla. Siis leiri pystyyn, tuli viriämään ja kuivaa päälle! Myöhemmin illalla sade taukosi ja keli alkoi viilenemään. Revontulet ilmestyivät jälleen taivaalle, tällä kertaa leveämpänä ja eloisampana nauhana kuin ensimmäisenä yönä. Niitä ihmetellessä ja nuudeleita, riisiä, pepperonia sekä espanjalaista juustoa pistellessä aika kului leppoisasti. Jossain vaiheessa yläluomi alkoi painaa sen verran että piti taas kömpiä makuupussiin. Suljettuani pussin ajattelin odottavani minuutin että kroppa lämpiää ja katsovani kameran näytöltä päivän kuvat. Heräsin seuraavan kerran kun aurinko oli jo noussut.

   ...jatkuu...

    

Heikki L