Hokkaido ja huippupäivä!

Japanin-reissu jatkui Hakubasta kohti Hokkaidon saarta. Ja meikäläisen selkä on saakelin soirona.

Noh.. Hokkaidolle päätettiin mennä laivalla Sendain satamasta, jonne viime vuoden tsunami iski täydellä voimallaan. Alueelta löytyy tuhoutuneita rakennuksia edelleen, mutta japsit olivat siivonneet paikat täällä todella hyvin!

Silti tsunamin voiman voi aistia edelleen täällä. Tsiigatkaa kuvat alhaalta.

Hiljaiseksi vetää… Satamasta noustaan paikalliseen Ruotsinlaivaan… Ihmiset on vaan hiukan erinäköisiä ja jotakin eroavaisuuksia löytyy laivan säännöistä! Täällä ei saa hillua päissään, ei saa nipistellä tyttöjä pyllystä, ilakoida äänekkäästi, eikä tapella. Yleisesti ottaen japanilaiset ottaa mukia aika huolella ja vetää röökiä aivan saakelisti, mutta ei ne hillu niin kuin Itämerellä.

Laivan spartalainen tatami odottaa matkalaisia.. Koko huone on Japanin tyyliin tartaria ja ninjasotilaita puolillaan, tervehditään ukkoja ja haetaan oma paikka tatamilta. Selvä homma, lähden suuntaamaan kohti laivan onsenia. Aamulla kuulemma saavutaan Hokkaidolle!

Aamulla laiva tulee Hokkaidon itärannikolle, mestan nimeä en muista. Satamasta bussi keskustaan, siitä sitten tarkoitus jatkaa junalle. Hilloa ei ole kenelläkään meistä, mutta kortit ei pelaa. Jotenkin päästään bussiin ja junaan. Matka jatkuu kohti Nisekon laskettelukeskusta.

 

Niseko ja Moiwa

Blumi ja Nyykkari ovat viime reissulla vuonna 2009 saaneet Moiwaan hyvän kontaktin. Eka kuitenkin haetaan kauhian kokoinen leka sakea tuliaisiksi. Jäbien koneksooni on sensei Sinja. Sinja on Nisekon alueen skipatrol-päällikkö. Muutenkin reissu ukko, jolla on iso asema tässä tunturissa. Sinjalla on myös majatalo, johon Blumi ja Jani eksyivät siis aikoinaan.

Woodpecker on majatalon nimi, vanha ja huonossa hapessa, mutta tunnelma on sitäkin parempi. Majatalon emäntä, eli Sinjan vaimo, otti meidät lämpimästi vastaan.

Sinja oli itse reissun päällä jeesaamassa lumiongelmien kanssa Niigatan alueella ja kuulemma palaamassa kohti kotia myöhään vielä sama iltana.

Meikäläisen selkä on huonona pitkästä matkustamisesta.Venyttelen lattialla, Jani kirjoittelee maileja, bluumatainen painui jo nukkumaan. Sinja saapui taloon puolen yön haminassa ja toivottaa suomipojat tervetulleiksi. Hän huomasi meikäläisen kiemurtelun lattialla. Samassa aletaan hoitaa selkää jollain yrteillä, ja jos ei auta, niin aamulla katsotaan kuulemma uudestaan.

Selkä ei tokene, ja aamulla Sinja soittaa jollekin selkätohtorille, joka lupaa tulla katsomaan Rovaniemen miehen tilannetta illemmalla. 

Japanilaiset ovat niin älyttömän ystävällisiä, että itsensä tuntee kömpelöksi joka tilanteessa.

Ollaan tunnettu 10 tuntia ja kaikkia järjestelyitä on jo tehty mun hyväksi.

 

Moiwan pujottelu

Sinja neuvoi jätkille viime reissulla aamuisin aina parhaat laskumestat sekä missä on parhaat lumet. ”Muut menevät laskemaan tuonne, niin menkää te tuonne, siellä ei ole ketään.” Sama tapa näyttää jatkuvan taas :)

Pyristelen sen verran, että lähden jätkien mukaan mäkeen vaikka väkisin. Saadaan hyvää Japanin peruslaskua lähes tyhjässä keskuksessa. Jätän päivän puoleen, koetan selitellä itselleni että selkää pitää säästellä.

Poppamies saapuu illansuussa. Mun selkä on aivan hapoilla puolikkaan päivän höykytyksestä.

Poppamies näyttää Jackie Chanilta. Ja osaa todella hommansa! Idän hoitaja koettaa saada erilaisilla liikkeillä jotakin auki kivikovasta alaselästä. Pikku huudoilla tästä näyttää selviävän.

Näytän liikkeitä joita olen siihen hakkuuttanut. Mies tuumaa ”you know yourself to heal your back - keep on going”. Saan silti lisää hyviä vinkkejä miten jatkan selän kuntoutusta.

Seuraavat päivät kuluvat kuntoutuksen merkeissä, kuten jo viimeiset kolme viikkoa. Kävelen kolmesti päivässä 20 minuutin lenkin, venyttelen ja jumppaan siihen perään. Jätkät vetää mäessä täydellistä lunta kahdeksan päivää putkeen… Sinja kyselee välillä aamiaisella ja lounaalla miten voin ja kestääkö pää, kun et pääse laskemaan. Otan lisää kahvia ja hymyillen tuumaan, että kyllä tämä yllättävän hyvin menee.

Pääsen tutustumaan tuohon ukkeliin aika hyvin näinä päivinä. Kerron omia pikku seikkailuja ja kuuntelen sen tarinoita ympäri maailmaa. Sen verran alkaa selkä antaa myöten, että päätän lähteä ylös viimeisenä mäkipäivänä. Pyydän Sinjaa ottamaan minut mukaan tekemään vyörytsekkiä ja tarkastelemaan muutenkin mitä se puuhaa ennen kuin mäet aukaistaan.

 

Mukaan vyörytsekkaukseen

Aamun sarastaessa nousemme tampparikyydillä kohti Moiwan toppia.

Moiva on upea pikkukeskus, jossa ei ole ruuhkia niin kuin Nisekon muissa keskuksissa. No, Annapuri tuossa vieressä on myös aika hiljainen toisinaan Gran Hirafulla on sitten reippaasti laskijoita, kertoo Sinja.

Topissa rullataan verkkoaitoja auki ja pystytetään bäkkäriportti numero 6 kuntoon ylä-aseman viereen. Hissin vieressä on vielä vaarallinen lumilippa: se aidataan ennen kahvi taukoa.

Sinja on kehittänyt Nisekoon jenkkityylisen porttisysteemin, jonka kautta hiihtoalueelta pääsee offareille.

”Japanin hallitus ei tue tätä toimintaa, periaatteessa offarilasku on Japanissa kiellettyä, kertoo sensei.

Sinja sekä muut oppaat kuitenkin saivat luvan päästää ihmiset laskemaan puuteria tällä porttisysteemillä back in the days 30 vuotta sitten ja sama tsydeemi on edelleen käytössä. Kahvilla Sinja kertoo, että skipatrol-miehet ympäri Nisekoa ovat aamulla porteilla kertomassa, minne saa mennä ja missä on turvallista laskea.'

Keli Hokkaidolla on talvikuukausina todella jäätävää, mutta patrol-ukkelit vaan hymyilee. 

Sinja lisää että skipatrol-miehet eivät korkkaile täällä mäkiä, vaan kaikki jätetään asiakkaille jotka tulevat päiväksi laskettelemaan. Sinja ottaa sauhut röökistä ja kertoo, että sama sääntö pätee myös rinteessä. Tuoretta tampparin jälkeä ei aamulla kurvailla piloille. ”Me lasketaan syöksyä alas ilman käännöksiä”. 65-vuotias sensei on tosissaan. Tuntuu niin hyvälle kuunnella tuota nöyryyttä ja kunnioituksen määrää toisia ihmisiä kohtaan.

 

Pian rinteet auki

Kohta kello on 8.30 ja yhdeksältä aukaistaan hissit. Heitämme loput sumpit huiviin ja painelemme ulos tutkimaan vielä lumen stabiloitumista.

Japanin lumi on erikoislaatuista sitoutumaan. Tasaiset 10cm-20cm sateet lähes joka päivä joulu-helmikuun aikana pakkaavat lumen kohtuullisen stabiiliksi lumipakaksi.

Tuuli on vain täällä kova, mikä tekee avopaikat vaarallisiksi. Sinja viittoilee Nisekon topin puuttomaan backbowliin, jossa vyöryjä tapahtuu tuon tuosta. Lumitsekki ja mestat saadaan valmiiksi, aikaa on vielä käydä tarkistamassa rinteenvierustoja ja aitoja siellä.

Sinja viittoilee offeille ja sanoo, että anna mennä vaan, hän menee rinnettä pitkin. Päätän kuitenkin seurata Sinjaa. Lähdetään syöksyllä alas. Sinjan tekniikka on levittää kädet ja seisoa mahdollisimman ylhäällä tuulen jarruttaessa. Mennään miljoonaa alas mäkeä, mietin mun selkää, että mitähän se sanoo tästä. Kaarretaan rinteen muotojen mukaan alaloivalle, vauhtia varmaan tuhat kilometriä tunnissa. 

Alhaalla tsekkaillaan rinne aluetta ja näkyykö mitään erikoista silmää häiritsevää. Ei näy. Lasketaan ala-asemalle, jossa on jo pieni joukko ihmisiä odottamassa hissien aukeamista. Me nousemme ennen sitä vielä takaisin ylös varmistamaan hommat.

Hissit aukeavat ja ekat laskijat saapuvat ylös. Sinja päättää, että portit ovat kiinni vielä reilun tunnin, sitten lumet ovat asettuneet tarpeeksi. Viimeöisestä sateesta lunta tuli reilut 20 senttiä vanhojen 3,8 metrin päälle. Laskijat kuuntelevat konkarin neuvoja ja tulevat sitten reilun tunnin päästä takaisin.

Hengaillaan portilla se rapia tunti ja portti 6 aukaistaan. Sinja kertoo ihmisille missä on parhaat lumet ja toivottaa hyvää päivää.

Lasken hissukseen takaisin Woodpecker Lodgelle ja mietin itsekseni. Ehkä meikäläisen elämän yksi hienoimpia päiviä. Opin taas niin paljon lisää itsestäni ja lumesta. Selkäkin kesti yllättävän hyvin olla suksilla. Kiitos Japani ja Sinja.

 

Japanin reissu alkaa olla päätöksessä.

Katseet suuntaavat kohti Amerikkaa ja Kaliforniaa, jossa ei kuulemma ole paljon lunta. Meillä on kuitenkin liput sinne, joten lähdetään katsomaan!

 

Laivassa paikan etsintää tatamilta.


Laivan säännöt.


Tsunamin jälkiä.


Tsunamin jälkiä lisää.


Edelleen.

 

 


Laskumestoilla. Lunta riittää.


Majapaikkamme Woodpecker Lodge, mahtipaikka!


Tunnelmaa kämpillä.


Sinjan kämpille tulevat kaikki japanilaiset laskulehdet.


Junamatkalla.


Peruslaskuhommia Nipponissa.


Samaa kamaa.


Ja oli sitä lunta kylilläkin.


Sinja tsekkailee lumia.


Aidat ja kyltit alkavat olla paikallaan.


Kahvitauolla. Siistiä nähdä Sinja kotikeskuksessaan, huomaa että on asunut täällä pitkään.


Sinja kertoo laskijoille lumitilanteesta. Vielä pitää hetki odottaa.


Ja sitä lunta vaan tulee... Sukseni keräsivät lunta, ukko sisällä venytteli vaan selkäänsä, hittolainen.


Backbowli näyttää hyvältä.


Lähtö vei sensein ilmeen vakavaksi.

 

 

http://www.relaa.com/keskustelu/index.php?topic=40641.0
Käyttäjän Relaa kuva

Relaa

Elämä ulkona - Relaa netissä