Rakastuin kiipeilyyn, rakastuin Laosin vuoriin

Kolme ensimmäistä aamua Thakhekin kiipeilyleirissä ovat tuskaa. Jalkaterät, varpaat, kädet ja sormet eivät ymmärrä, mitä niille tapahtuu. Verenpaine tykyttää sormissa, jotka ovat riekaileina happosateiden teroittamista kivistä. Selkää särkee. Jännitän joka päivän kiipeilyjä niin paljon, että vatsaan sattuu.  Mutta pakotan itseni ylös.

Neljäntenä aamuna herään ennen herätyskelloa lintujen lauluun. Aurinko paistaa harvan mökin seinien välistä. Ei satu, ainakaan ihan yhtä paljon kuin aikaisemmin. Yhtäkkiä tunnen, että kallioseinä on kanssani samalla puolella. Pisteet päässäni yhdistyvät ja alan ymmärtää, mistä tässä lajissa on kyse.

Seuraavina päivinä kiipeily asettuu omaan lokeroonsa. Kuin koira, joka aikansa myllättyään saa aikaiseksi huopaan sopivan kuopan, myös kiipeily joutuu hieman runnomaan itseään ennen kuin se solahtaa osaksi sitä, mitä olen. Samalla tajuan, että minun olisi pitänyt kiivetä aina. Minun olisi pitänyt kiivetä enemmän. Se tuntuu luonnollisemmalta kuin moni muu asia pitkään aikaan.

Haastan itseäni lisää. Ote toisensa jälkeen sormet ja varpaat tottelevat kiltisti. Huomaan, että sormissani on enemmän voimaa kuin olisin ikinä uskonut.

Viimeinen iltani leirissä tulee liian pian. Istun bambuterassilla vapaaseen pöytään. Pikkuhiljaa ihmisiä, vanhoja kiipeilijöitä, jotka ovat olleet leirissä kauan, saapuu paikalle, ja moni heistä valitsee minun pöytäni. Minun on vaikea ymmärtää tätä: ihanko oikeasti nämä kaikki ihmiset haluavat istua juuri minun pöytääni, minun seuraani?

Taivas ympärillä tummuu. Tähdet syttyvät. Keskustelut ajautuvat syvemmille urille. Moni meistä on samalla matkalla: tauolla virallisesta elämästä, miettimässä, pitääkö sinne palata, haluaako palata tai osaako palata.

Lopulta sammutamme valot ravintolasta ja palaamme leiriin. Päätän mennä vielä uimaan läheisen luolan läpi virtaavassa joessa. Makaan selälläni joen rannassa ja tuijotan tähtiä. Kaskaat sirittävät. En tiedä sitä vielä, mutta kolmen tunnin päästä aseistautuneet terroristit hyökkäävät Pariisiin.

Kiipeämme aamun sarastaessa vielä yhden reitin. Edellisen illan läksiäiset tuntuvat kropassa, mutta kiipeäminen on kevyttä. Halailen mennessäni isoja pyöreitä pylväitä, joita happosateet muodostavat kallioon.Aamiaisen jälkeen pakkaan reppuni. Hyvästelen ihmiset, vaikka en haluaisi. On kummallista, miten niin lyhyessä ajassa voi kiintyä ihmisiin, jotka on vasta tavannut. Ehkä se johtuu siitä, että kaikki ovat leirissä tekemässä asioita, jotka tekevät heidät onnellisiksi. Ehkä siitä, että joka päivä seisomme vuorotellen köyden eri päissä luottaen ihmiselämän verran juuri tähän toiseen ihmiseen.

Leiri jää selkäni taakse, minä lähden, mutta mieli viivyttelee. Päätän aloittaa matkan liftaamalla, sillä tarvitsen muuta ajateltavaa. Sydän hakkaa, kun heilautan kättäni ensi kertaa tien varressa. Siitä on aikaa kun olen viimeksi liftannut.

Siinä minä seison, 31 vuotta, tukka takussa, sääret mustelmilla, kurainen reppu jalkojen juuressa, laosilaisen maantien penkalla. Juuri siinä hetkessä olen niin onnellinen, että sattuu.

Ohi ajaa yksi, kaksi, kolme autoa. Neljäs auto pysähtyy. Heitän repun takapenkille ja kiipeän kyytiin. Kuulen, mitä Pariisissa parhaillaan tapahtuu. Ei. Ei.

Haluan hypätä pois kyydistä, en halua takaisin maailmaan, haluan turvalliseen leiriin, jonne nämä uutiset eivät yletä. Mutta matka jatkuu. Avoimesta ikkunasta virtaava ilma osuu kasvoihin ja heiluttelee hiuksia. Ehkä se on itsekästä, mutta päätän pitää onnensäikeestäni kiinni, tuntea täysillä surun ja ilon, tuntea niin paljon että tiedän eläväni.

Lisää kuvia täällä

 

Käyttäjän miljamaaret kuva

miljamaaret